Find your castle in the sky~

Inspiraatio on paskamainen kaveri. Silloin, kun olisi aikaa kirjoittaa, koko homma matelee eteenpäin tolkuttoman hitaasti ja hankalasti. Sitten kun se kaivattu inspiraatio iskee ja on aikaa, niin se totta kai iskee ihan toiseen projektiin, kuin mitä olet tekemässä.

Se perkele.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Alemmuuskompleksi

Voi kyynel ja nyyh. Katsottuani Game of  Thronesia,  luettuani Pratchettia ja Witcheriä ja oltuani kirjoittamatta pitkän aikaa olen saavuttanut jonkinlaisen epätoivon alhon omien nykyisten tekstieni suhteen. Kuinka kenenkään pää voi tuottaa jotain niin uskomattoman monisyistä, kuin nyt vaikkapa Game of Thrones? Oikeasti, tyyppi on nero. Jokainen hahmo on tärkeä,  jokaisella hahmolla on vankka merkitys ja kaiken lisäksi maailma elää ja hengittää omillaan. Se toimii. Se on tapahtumamiljöönä erinomainen.

Ja ne hahmot. Sanoinko, että ne ovat upeita? No, ne ovat. Kuten yleensäkin, omat suosikkini löytyvät niiden päähenkilöiden lähipiiristä, mutta päähenkilötkin ovat mainioita. Jaksaisin hehkuttaa hahmorepertuaaria varmasti ikuisuuden, mutta kukaan ei jaksaisi lukea siitä.

Tällaisiin mestariteoksiin, puhumattakaan Tolkienista, pystyvät vain harvat ja valitut. Kuinka tässä enää kehtaa tarttua näppäimistöön, kun tuntuu siltä, ettei villeimmissä unissaankaan kykene luomaan edes puoliksi samankaltaista?

No juu, tämä menee ohi. Aina se menee. Olen aina kirjoittanut pääasiassa itselleni ja ennen kaikkea siksi, että nautin siitä. Olisihan se kiva, jos joskus jotain julkaistaisiinkin, mutta en minä kirjoittamista lopeta, vaikkei niin tapahtuisikaan. Fantasian kirjoittaminen on intohimoni. Joskus minusta tuntuu, että se maailma ja sen arvot ovat minulle läheisempiä kuin tämä, missä elän.

Ja loppuun, koska Sandor Clegane vain on niin paras. He can dodge and bow at the same time, kuten joku kommenteissa toteaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Uudistuksia

Huomattuani, että blogini on melkoinen sillisalaatti, joka ei oikeastaan keskity sen enempää normaaliin elämääni kuin syvenny kunnolla yhteenkään harrastukseeni, päätin uudistaa sitä. Tästä lähin kirjoitan siitä, mikä on harrastuksistani kaikista läheisin; kirjoittaminen.

Olen viime aikoina kirjoittanut niin vähän, että ihan hävettää aina, kun sanon harrastani kirjoittamista. Koulu on vienyt tuhottomasti aikaa. Ei sitä turhaan sanota, että toinen vuosi on OKL:n kiireisin vuosi. No, nyt se on ohi kumminkin, ja luvassa on koko kesä opintuella tuettua vapaa-aikaa ;). No ei, on minulla yksi kenttäkurssi ja pari tenttiä, mutta enpähän toisaalta joudu siivoamaan Olkiluodossa parakkien vessoja. Se on kauheaa työtä, sanokaa minun sanoneen.

Kesän aikana olisi suunnitelmissa kirjoittaa loppuun nykyinen fantasiakirjaprojektini ”Tie” sekä ainakin aloittaa nuortenkirja ”Varjoni ja minä”. Paljon on tehtävää, katsoo, mitä sitä nyt ehtii.

Näihin eeppisiin tunnelmiin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Critical sanity loss, immediate madness occurs

Otsikon mukainen kohtalo ei ole kovinkaan harvinainen, mikäli harrastaa nettiroolipelaamista ja sattuu silloin tällöin viihdyttämään itseään eri roolipeleihin tutustuessa. Pöytäroolipelienkin joukosta löytyy kauheuksia, joihin kenenkään ei tulisi kajota (Tähti aiheutti aikanaan melkoisen ”wtf?!?”-reaktion, eikä se ole valitettavasti ainoa laatuaan), mutta netti on tällaisia paikkoja piukassa. Emme puhu nyt paikoista, joista parilla pikkusäädöllä saisi oikein hyviä ja antoisia pelimestoja, vaan niistä onnettomista tapauksista, joissa osapuilleen KAIKKI on pielessä.

Missä sitten useimmiten mennään vikaan? Mitkä ovat roolipelipaikkaa perustavan seitsemän kuolemansyntiä?

1. Yhteiskunnan epäloogisuus

Erityisen yleistä epäloogisuus on keskiajasta ammentaville fantasiaroolipeleille. Mikäli esikuvaksi päädytään ottamaan keskiaika, miksi kaikki keskiajalle ominainen pyritään pyyhkimään pois? En nyt väitä, että fantasiamaailman tulisi myötäillä mahdollisimman tarkasti oikean maailman feodaaliyhteiskuntaa, koska tämä olisi epäloogista tämäkin, mutta jonkinlaiset peruasiat tulee hyväksyä.

Keskiajan hallitusmuotona oli yleensä monarkia. Tämä tarkoittaa sitä, että valtion ylin päämies on monarkki, joka viime kädessä päättää asioista. Keskiajalla monarkit olivat usein kirkon vallan alla ja kirkko taas maallisen vallan yläpuolella. Monarkki valittiin vaaleissa, joissa äänioikeus oli yleensä vain rikkaimmilla ja vaikutusvaltaisimmilla suvuilla ja monarkiksi nousikin yleensä joku näiden sukujen adustajista. Myöhäiskeskiajalla valta-asemasya tuli periytyvä ja se siirtyi yleensä isältä pojalle.

Yksi syy monarkiaan oli väen eriarvoisuus. Mikäli fantasiamaailmassasi kaikki sukupuoleen ja rotuun katsomatta ovat tasa-arvoisia, miksi valtakuntaa hallitsee mielivaltaisesti monarkki? Eikö tällöin olisi loogisempaa valita hallitusmuodoksi demokratia tai perustuslaillinen monarkia? Jos kaikki eivät ole saman arvoisia, miksi tiettyä kansanryhmää/rotua syrjitään/idolisoidaan? Mitkä heidän ominaisuuksistaan ovat sellaisia, että ne takaavat heille heidän yhteiskunnallisen asemansa? On totta kai liikuttavaa, jos ihmisväestö sortaa kauniita haltioita ja pakottaa orjikseen, mutta jos haltiat elävät useita satoja vuosia ja ovat monien fantasiamaailmojen tapaan sekä magiassa että fyysisessä mittelössä voimakkaita, älykkäitä ja siunattuja, niin miksi hitossa heitä syrjitään? Miksi he ovat alistuneet siihen? Miksi he eivät yksinkertaisesti syrjäyttäisi ihmistä kaikkivoipaisuudellaan? Mikä ihmiskunnan ominaisuus tekee tästä niin voimakkaan, että tämä nurinkurinen järjestely on päässyt syntymään?

Yhtenä tärkeänä vaikuttimena keskiaikaiseen yhteiskuntaan meidän maailmassamme oli kirkko. Kristinusko ja sen pyhä sana. Mikäli fantasiamaailmassa ei kristinuskoa ole, ei ole myöskään mitään kristinuskosta ammentavaa. Mikäli noitia edelleen pidetään helvetin kätyreinä ja heitä poltetaan roviolla, tai mikäli homous on synti, maailmassa sietää olla vallalla jokin sellainen uskomus, joka selittää nämä asiat.

2. Teknologia, aseet ja sodankäynti sekä niiden status quo

Taistelu ja sotateknologia lienevät keskiajan kaikista tutuin ominaisuus. Miekkoja, haarniskoita, ritareita. Tässä vaiheessa tulee kuitenkin muistaa, että aseita ei ikimaailmassa tehty olemaan ensisijaisesti nättejä ja hienoja. Ritarit eivät pukeutuneet haarniskaan, nousseet sotaratsun selkään ja vyöttäneet miekkaa kupeelle ensisijaisesti siksi, että se oli siistiä. Aseiden tarkoitus on kautta aikain ollut tappaa/tehdä vastustaja toimintakyvyttömäksi mahdollisimman nopeasti ja varmasti. Totta kyllä, esteettisyys on ollut yksi hyvän ja kalliin aseen tai suojan ominaisuuksista, koska pyrkimys esteettisyyteen on ihmislajille ominaista. Kaikista syvin tarkoitus on kuitenkin kyetä tappamaan joku mahdollisimman tehokkaasti. Sitä varten aseet on tehty. Tappamaan. Vuosituhansien aikana aseita on kehitelty aina vain paremmiksi ja paremmiksi, pyrkimyksenä aseellinen ylivertaisuus vastustajiin verraten. Aseet kehittyvät yhdessä muun teknologian kanssa.

Moni fantasiamaailma on terveydenhoidollisesti, moraalisesti ja teknologisesti kehittynyt uskomattoman pitkälle, ja silti konfliktit yhä edelleen ratkaistaan miekoin ja kirvein. Tämä ei ole millään tasolla uskottavaa. Jos on teknisesti mahdollista tappaa joku kaukaa ja itseään vahingoittamatta, miksi rynnätä sotimaan iholle ja vaarantaa oma henkensä? Yleisenä ohjenuorana itselleen voi pitää teknologian kehittymistä tasaisesti; hyvin harvoin tekniikka on äärimmäisen kehittynyttä lääketieteessä ja samaan aikaan keskiajan tasolla sotimisen suhteen.

3. Käsittämätön magia

Magia tulee mukaan tässä vaiheessa; jos magialla on mahdollista tehdä mitä ihmeellisimpiä asioita, miksi yhteiskunta on jämähtänyt keskiajan tasolle aseellisesti ja muutenkin? Jos keskiverron velhon on mahdollista pelkällä kädenheilautuksella luoda kasoittain ruokaa, tuhota joukko ihmisiä, hankkia vettä tyhjästä ja manipuloida olemassaolevaa materiaalista maailmaa huolettomasti ja jos näitä keskivertoja magiankäyttäjiä vielä löytyy joka nurkan takaa, miksi ihmeessä edelleen soditaan miekalla, heitetään sonnat ikkunasta kadulle ja eletään muutenkin kuin… no, kuin keskiajalla? Miksei magia saman tien vaikuta koko yhteiskuntaan sotimisesta ja terveydenhuollosta lähtien? Miksei se vaikuta työläiskastiin? Yhteiskunta ei tee turhaa työtä; jos velho voi kasvattaa viljaa tyhjästä kylän tarpeiksi, miksi tarvitaan maanviljelijöitä?

Magia selitetään yleensä vain osaksi maailmaa, sen suuremmin määrittelemättömäksi, ja se on ihan ok. Jonkinlaista yhtenäistä olemusta sille kuitenkin toivoisi. Miten magia toimii? Mistä sen on peräisin? Miten ja millä tavalla se vaikuttaa maailmaan? Miten sitä voi käyttää? Onko se mahdollista kaikille vai vain valituille, ja miksi? Vaikka magia onkin kenties yksi vapaimmin valittavista ominaisuuksista, tulisi sen olla edes jollain tasolla yhtenäinen maailman osa. Elementtimagia, näkymätön kirouksiin ja siunauksiin pohjaava magia, jumalilta peräisin oleva magia ja magia maailman yhtenä fysikaalisena ominaisuutena ovat kaikki toisistaan poikkeavia mahdollisuuksia ja samassa maailmassa esiintyessään luovat sekasortoisen kuvan. Kenties joidenkin esiintymisen samassa maailmassa voi vielä selittääkin varsin mainiosti ja uskottavasti, miksei kaikkienkin, mutta tällöin maailman luojalta vaaditaan asiaan paneutumista. ’Miksi’ on tärkeä kysymys, ’miten’ lähestulkoon yhtä tärkeä.

4. Rotujen sekamelska

Lähes jokainen fantasiaroolipeli antaa pelaajan pelattavaksi lukemattoman määrän rotuja. Joihinkin saa tuoda omia rotuja mielensä mukaan. Yleisesti ottaen nämä rodut eivät millään tasolla liity toisiinsa eivätkä näitä tunnu sitovan minkäänlaiset yhteiset fysiikan lait. Roduilla ei ole minkäänlaista, mietittyä ja selkeää roolia ja asemaa toisiinsa nähden; niitä vain putkahtaa paikalle ja jostain syystä ne kaikki muka elävät samanarvoisina, sulassa sovussa (tai vähemmän sulassa sovussa, kts. eriarvoisuuskappale ylempää) samassa maailmassa.

Sille on syynsä, miksi täällä meidän keskuudessamme ei astele muita valtarotuja. Yleisesti ottaen rotujen ei voi olettaa elävän rinnakkain, elleivät nämä ole tarpeeksi samanlaisia sekä fyysisiltä, henkisiltä että teknologisilta ominaisuuksiltaan. Mikäli joku rotu on muita selvästi mahtavampi ja yhtä monilukuinen, tämä rotu hyvin suurella todennäköisyydellä dominoisi muita rotuja ja nousisi valtarodun asemaan. Selvästi muita heikompi rotu kuolisi ennen pitkää sukupuuttoon, ellei se saavuta jonkinlaista tasapainoa muiden rotujen suhteen ja kykene elämään näiden siivellä. Maailmalla on myös sanotavansa rotujen kirjoon; luonto asettaa rajoja rotujen ulkonäön ja pärjäämisen suhteen, olkoon maailmassa miten paljon magiaa tahansa. Mistä rotu on peräisin? Miten se on syntynyt ja kehittynyt muiden rotujen rinnalla? Miksi sen ominaisuudet ovat sellaiset, kuin ovat? Miksi ja miten se sosialisoi muiden rotujen kanssa vai sosialisoiko ollenkaan? Mikä siis on sen asema maailmassa? En sano, ettei hyvin toimivassa fantasiamaailmassa voisi olla samaan aikaan keijuja, örkkejä ja ihmisiä, mutta sen sanon, ettei niitä sinne täysin miettimättä voi heittää keskenään.

5. Vallan väärinkäyttö

Nyt kun maailman ongelmat on listattu, lienee parasta siirtyä ylläpidossa esiintyviin ongelmiin.

Roolipelatessa tärkeintä on pelaajan viihtyminen. Kaiken kaikkiaan, niin mietitty ja tärkeä kuin maailma tekijälleen onkin, se on vain näyttämö pelaajien rakentamille tarinoille. Tai näin sen pitäisi olla. Sen sijaan netti on pullollaan pelejä, joiden sääntölistaa lukiessa jopa ”Suomen laki” alkaa tuntua kevyeltä teokselta. Mikäli haluat, ettei kukaan vaikuta maailmaasi millään tavalla ja että kaikki sen ominaisuudet, muutokset ja tapahtumat pysyvät omissa käsissäsi, miksi luoda roolipeli nettiin? Mikset sitten suoraan kirjoita vaikka tarinaa?

Adminina oleminen ei tee kenestäkään parempaa ihmistä. Adminin arvonimi ei myöskään oikeuta sivuttamaan omia sääntöjään tai luomaan jumaltason hahmoja. Adminina oleminen ei oikeuta käyttäytymään, kuin olisi muita parempi ihminen. Kenen tahansa sivullisen maailmaan tuoma hahmo on takuulla yhtä arvokas, kuin se adminin silmäterä. Ylitsevuotavan vahvan hahmon luominen ei vaadi keneltäkään mitään. Uskottavan hahmon luominen sen sijaan vaatii. Valitettavasti kaikki eivät tätä ymmärrä, vaan tekevät kaikkensa estääkseen muilta mahdollisuuden luoda edes osaksi yhtä vahvoja hahmoja. Luodaan sellaisia sääntöjä, kuin ”ensimmäisen hahmosi on aloitettava pohjalta” tai ”yksikään uusi hahmo ei voi olla taidoissaan vielä kiitettävällä tasolla”. Jos luot vähänkään teini-ikää vanhemman hahmon, on täysi oikeus olettaa, että se myös osaa jo jotain. Jos taas luot sen teini-ikäisen hahmon, hän tuskin on mestari missään tähdellisessä. Paitsi tietenkin omasta mielestään.

Adminilta vaaditaan myös käytöstapoja siinä, missä muiltakin. Ryhtymällä adminiksi hän asettaa itsensä samalla alttiiksi kysymyksille, kyseenalaistukselle ja parannusehdotuksille sekä valituksille. Lukuunottamatta selvää häiriköintiä hänen on hyvä ottaa opikseen saamastaan palautteesta. Hänen on myös syytä vastata, jos kysytään, eikä vaieta ja vedota koppavasti milloin mihinkin sääntöön. Häneltä vaaditaan myös aktiivisuutta; varsinkin alkuaikoina adminin omalla aktiivisuudella on hyvin suuri vaikutus käyttäjien aktiivisuuteen. Kuka haluaa pelata paikassa, joka on jo alussa yhtä kuin kuollut?

6. Pakkojuonet

On hyvin hankalaa kuljettaa viittä ihmistä saman pelipöydän äärellä samassa juonessa ja huolehtia samalla siitä, että he kaikki saavat yhtä lailla mahdollisuuksia vaikuttaa. On likimain mahdotonta tehdä tämä kymmenille ihmisille, joiden hahmot eivät ole keskenään tekemisissä, sijaitsevat eri puolilla luotua maailmaa ja joiden pelaajien kanssa ei ole yleensä edes samaan aikaan paikalla. Silti harvinaisen moni roolipelin vetäjä yrittää sitkeästi. Globaaleita, monimutkaisia juonia paremmin toimivat yksittäiset tapahtumat eri pelialueilla. Tapahtumat voivat toki liittyä toisiinsa, mutta mitään kovinkaan monimutkaista on turha yrittää. Pelaajien ei voi myöskään olettaa tarttuvan jokaiseen sivujuoniajatukseen; kaiken kaikkiaan heidän omien hahmojensa elämään vaikuttavat tapahtumat kiinnostavat heitä varmasti eniten. Jos yrittää pakottaa jokaisen pelaajan pelaamaan heidän hahmojensa kannalta epäolennaisilta tuntuvia tai suoraan sanottuna typeriä juonia, huomaa hyvin pian pelaavansa omalla foorumillaan itse. Jos taas ihan välttämättä haluaa, että jokaisen hahmon päämotivaatio on etsiä hyvän jumalan inkarnaatiojalokivi keskeltä tuomion vuoristoa, on syytä tehdä palkkiosta jotain niin tajuttoman hienoa, että pelaajat ihan oikeasti voivat kuvitella hahmojensa haluavan sitä.

Roolipelipaikkaa luodessaan tulisi muistuttaa itselleen, että tässä ollaan nyt luomassa pelipaikkaa pelaajien hahmoille ja juonille eikä interaktiivista romaania, jossa jokaisen pelaajan hahmo on sivuhahmo adminin omassa, upeassa tarinassa.

7. Surkea käytettävyys

Kaikessa yksinkertaisuudessaan kenties tärkeimpiä seikkoja. Mikäli roolipelin ulkonäkö on surkea, foorumi on matalana suurimman osan ajasta, latausajat ovat pitkiä ja käytettävyys on huono, voi tasokaskin roolipeli kohdata loppunsa hyvin nopeasti. Toisaalta, kauneinkaan ulkonäkö ja paraskaan käytettävyys ei pelasta, mikäli roolipeli on sisältä täyttä skeidaa.

Näin loppuun on vielä pakko todeta, että vaikka onnistuisikin välttämään kaikki edellä mainitut kompastuskivet, ei jokaisesta ideasta vain ole toimivaksi roolipeliksi. Eikä tulekaan olla. Netti on pullollaan pelejä, jotka ovat suoraan toistensa tai tunnettujen kirjojen, pelien tai tv-ohjelmien kopioita. Kukaan ei kaipaa yhtä samanlaista lisää. Mikäli sinulla ei siis ole tarjota jotain oikeasti aitoa, uutta ja mielenkiintoista, parasta jättää se peli tekaisematta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Opettavaista

Hiljaiseloa

Eipä ole kummemmin tullut piirreltyä, kirjoiteltua vain. Lisäksi erosin taideyhteisö C:stä, josta olen aiemmin blogannutkin, koska meno kävi lapselliseksi. Kuinka vaikea onkaan etsiä asiallista taidefoorumia netin syövereistä. Sellaista, jossa voi oikeasti keskustella, kertoa mielipiteensä, kehittyä ja jakaa kokemuksia. Liian usein aktiivisia ovat vain pulinakeskustelut, joissa tietyt ja samat ihmiset kommentoivat toisten tiettyjen ja samojen juttuja. Puhumattakaan siitä, että taideyhteisö C osoittautui suhteellisen lapselliseksi meiningiltään. Ei kokobnaisuudessaan, mutta valitettavasti yksikin mätä omena pilaa koko omenapiiraan. Ehkäpä palailen myöhemmin. Josko meininki olisi muuttunut ja asenne olisi jämäkämpi.

Syksyn tentit ovat hiukan verottaneet mahdollisuuksia luoda ja lisäksi pari päivää vierähti koirien kotisivuja uudistaessa. Mutta ehkäpä tässä ajan antaessa myöden kereän vielä piirrellä ja kirjoitellakin enemmän. NaNoWriMokin alkaa lupaavasti pian.

Olen siis edelleen elossa. Näihin tunnelmiin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Kuvia ja kuulumisia

Koulukiireiden keskellä on tullut piirreltyä uusia kuviakin hieman. Kirjoittaminenkin sujuu, joten ei valittamista silläkään rintamalla.

Kuvia pari noidansurmaajasaagan puolelle. Samalla poistelin aikansa eläneitä ja huonoja kuvia, joita niitäkin oli mukana ikävästi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Kirjoittamista, piirtämistä, koiria

Koirat ovat viime aikoina vieneet suurimman osan ajastani.  Harrastamme tokoa, kesän lopulla oli pari näyttelyä ja nyt treenataan Karemin alkavaa kilpailu-uraa varten juoksemalla päivittäin pari kilsaa metsässä. Lihaskunto on nostettava huippuunsa. Syksyn ja alkutalven ohjelmaan kuuluu vielä maastoharjoitukset + kiihdytyskilpailut Karemille, tutun kasvattajan tapaaminen koiranäyttelyssä sekä porukoiden villispennun ensimmäinen pentunäyttely.

Piirtäminen ja kirjoittaminen ovat siis jääneet hiukan jalkoihin. Tekstiä kyllä tulee säännöllisesti ja se on jopa hyvää. En tiedä, ehdinkö saada romaanin valmiiksi kevään kilpailuun, mutta toivon totisesti niin. Onhan nyt sentään pian NaNoWriMokin taas.

Kirjoittaessa sitä tulee välistä miettineeksi, miten pitkän matkan siinäkin on kulkenut. Jos vertailen vanhoja tekstejäni uusiin, muutosta näkyy lähes kaikessa (muuten olisin tosin jo huolissani). Samankaltaisuuksiakin kuitenkin on. Päähenkilöni ovat edelleen miehiä eivätkä siitä komeimmasta tai arvostetuimmasta päästä, dialogi on säilyttänyt humoristisuutensa (vaikkakin sitä on nyt vähemmän) ja keskeisiä teemoja ovat veljeys, uskollisuus, ystävyys ja petturuus. Myöskin hyvä-paha-jaottelua olen aina kavahtanut. Vanhemmissa teksteissä harmaan eri sävyjä on vähemmän kuin nykyisissä, mutta yritys hyvä kymmenen joa tapauksessa.

Ehkä suurin muutos alun teksteihin verrattuna on kieli ja kuvailu. Alussa inspiroiduin rehevästä ja kuvailevasta kielestä; tykkäsin leikitellä kielikuvilla, tarinoida niitä näitä ja rakentaa juota verkkaan. Nykyään olen askeetikko; kaikella kirjoittamallani on oltava tarkoitus. Parempi, jos kaksi. Dialogi on minimissä. Jos se ei kerro jotain uutta tilanteesta, hahmosta tai ole juonen kannalta merkityksellinen, se on turha ja sen voi poistaa.

Alla on ote vanhasta käsikirjoituksesta joka on minulle edelleen äärimmäisen tärkeä, mutta jonka olisi tosissaan syytä käydä kasvojenkohotuksessa. Teksti on vuoden 2005 tai 2006 paikkeilta.

Tuuli riepotteli telttoja ja sai ruohikon lainehtimaan. Morek kyyhötti tuijottamassa pimeään. Musta ohut kaapu suojasi yllättävän hyvin tuulelta. Se oli kehitetty olemaan kestävä ja käytännöllinen. Kuumalla ilmalla se piti viileänä ja kylmissä olosuhteissa se lämmitti. Mutta kovin kylmässä sekään ei auttanut. Jos alkoi sataa lunta, oli jo niin kylmä, ettei ulkosalla voinut liikkua ilman turkisviittaa. Mutta Morek oli nähnyt lunta vain kerran elämässään, silloin kun äiti oli kertonut sen johtuvan Pimeästä. Silloin, hän oli istunut majatalon ikkunassa ja tuijottanut suurin silmin ulos. Taivas oli täyttynyt valkoisista hiutaleista. Ne olivat tulleet tiheässä kuin sadepisarat ja leijuneet tuulen mukana sinne tänne ennen laskeutumistaan maahan. Sadetta oli kestänyt koko yön, ja Morek oli nukahtanut ikkunan ääreen. Aamulla kaikki lumi oli poissa.

Morek havahtui taas tosielämään kun Rethor nauroi äänekkäästi vartiotoverinsa vitsille.

”Missä se sinun ystäväsi on? On hänen vuoronsa kertoa vitsi!” vartija sanoi ja pälyili ympärilleen nuotion loimotuksessa. Rethor ja hän istuivat pölkyllä ja olivat laskeneet aseet maahan viereensä.

”Ai Gain? Hän on varmasti kauempana.” Rethor sanoi ja huitaisi kädellään. ”Hän on sellainen hiippailija.”

”Ahaa, vai niin.”

Morek pysyi piilossa. Rethor vilkuili hetken ympärilleen huolestuneen oloisena, kuin etsien häntä katseellaan, mutta palasi taas pian kertomaan vitsejä uudelle toverilleen.

”Tiedätkös… ” vartija kysyi tuntien päästä, silloin kun Morekin jalat olivat jo puutuneet ja hänen silmiään kirvelsi väsymyksestä. Yö oli niin pitkällä että vartiovuoroja vaihdettaisiin pian. Morekin pitäisi esittää menevänsä nukkumaan.

”… minulla on harvoin ollut näin hauskaa vartiossa. Ihan tosi.” vartiotoveri sanoi. Hän nosti katseensa nuotiosta ja hänen kasvoillaan oli pahoitteleva ilme. ”Siksi minä olenkin kovin pahoillani tästä.”

Morek ei ehtinyt apuun, sillä sinä samaisena hetkenä kädet tarttuivat häneen takaapäin. Tikari väännettiin hänen otteestaan ja joku tunki suukapulan hänen hampaidensa väliin. Hän ei nähnyt rimpuilultaan, mitä Rethorille tapahtui. Mutta hän kuuli muutaman kumean iskun ja ulvahduksen.

Morek oli pian köytetty tiukasti. Hänen jalkansa ja kätensä oli sidottu ja liikkumisesta ei tullut mitään. Hän yritti kääntyä ja nähdä hyökkääjien kasvot, kun joku nosti hänet kaavunselkämyksestä ja viskasi nuotion valopiiriin. Morek tömähti kosteaan maahan ja ilma pakeni hänen keuhkoistaan.

Rethor makasi hänen edessään, samalla tavalla sidottuna. Veli tuijotti häntä silmät ymmyrkäisinä.

Teltan oviläppä vedettiin sivuun. Sisältä kurkkasi ulos vauhkon oloinen kauppias, jonka ennen niin punakat kasvot olivat kalpeat kuin lakana. Hän silmäili Morekia ja Rethoria ja käänsi sitten katseensa heidän viereensä. Morek kierähti niin että näki, ketä Drevor oli katsomassa.

Myrkynvihreät silmät kertoivat vastauksen heti. Morekin iho nousi kananlihalle. Hänen sydämensä tykytti niin hurjana rintaa vasten, että Morek luuli sen halkeavan.

”Kauppias Drevor.” Yllättäjä sanoi ja viskasi pienen pussukan kauppiaan nenän eteen. Se kilahti osuessaan maahan.

”Valitan aiheuttamaamme sekaannusta.”

”E-ei se mitään. Ilo on mi-minun puolellani.” kauppias takelteli ja noukki pussin vapiseviin käsiinsä. Yllättäjä käänsi katseensa maassa makaavaan Morekiin. Hänen kasvoillaan oli voitonriemuinen hymy.

Paljon turhaa, paljon toistoa eikä kieli ole kummoista. Ketä kiinnostaa, millainen viitta päähenkilöllä on niskassaan ja miten se kestää kylmää? Toisaalta minun tyylini kyllä tunnistaa. Dialogi on kohtalaista, hahmojen keskinäinen suhde toimii ja kokonaisuudessaan ko. tarina oli kuulemma ihan koukuttavaa ja kelvollista luettavaa.

Seuraava ote on hieman uudemmasta teoksesta, vuodelta 2008.

”No niin, Kuunvalo, nyt saat levätä.” Sartos sanoi ja taputti hevosta kaulalle laskeutuessaan ratsailta. Hän oli saapunut kylän siihen osaan, jossa asui köyhimpiä. Tavallisesti hän vältteli tällaisia paikkoja kuin ruttoa, sillä täältä saattoi saada kaikkia tauteja. Ja ihmisetkin olivat tyhmiä ja ärsyttäviä. Sartos tarttui ohjiin ja alkoi taluttaa hevosta kapeaa tietä pitkin. Ei aikaakaan kun jokaisen talon rappusilta oli syöksynyt kasa inhottavia, pieniä, likaisia lapsia ojentelemaan saastaisia pikku käsiään häntä kohti.

”Menkää pois! Hus! Häipykää!” Sartos huusi ja yritti potkia lapsia kauemmas, välttäen koskemasta heihin paljaalla iholla.

”Häipykää tai suolestan jokaisen!” Sartos uhkasi ja veti esiin lyhyen miekkansa. Lapset kiljuivat ja alkoivat törmäillä toisiinsa rynniessään pois Sartoksen lähettyviltä. Sartos käytti kauhua hyväkseen ja puski likaisen kakaralauman läpi. Miten inhottavia olentoja!

Päästyään eroon verenhimoisista kerjäläislapsista Sartos saapui yhden harmaasta puusta rakennetun talon eteen ja pysähtyi varmistamaan, etteivät lapset seuranneet.

”Minä saan keuhkoruton jos olen täällä vielä hiukkaakaan pidempään, Beres!” Sartos huusi ja leyhytteli ilmaa kasvoilleen.

Talon ovi aukesi ja sisältä kiiruhti tummatukkainen, kalpeaihoinen poika, ehkä suunnilleen samanikäinen kuin hänkin, Sartos ei ollut ihan varma. Pojalla oli maidon väriset kasvot, mustat hiukset ja vaaleansiniset silmät. Hän virnisti ja hänen terävät hampaansa välkkyivät. Olallaan poika kantoi pitkää metsästysjousta. Hänen vaatteensa erosivat Sartoksen kalliista silkki-, pellava- ja samettivaatteista kuin päivä yöstä. Poika käytti kalliin kankaan sijaan harmaata nukkaista tunikaa ja ruskeaa aluspaitaa. Sartos epäili että paita oli joskus ollut ehkä valkoinen, mutta nyt se oli reikäinen ja kulunut ja tummunut. Paikkojakin siinä oli useassa kohtaa. Jalkoihinsa poika oli vetänyt nahkasaappaat.

”Jo kesti. Toivoin että olisit kuollut.” Sartos sanoi virnistäen. Poika heilautti kättään ja viittoi: Aina ei voi voittaa.

Beres oli mykkä. Hän ei osannut puhua ja hän nauroikin ääneti. Hänellä oli köyhä äiti ja kahdeksan sisarusta, joiden kanssa hän jakoi pienen, ruman talon. Hän ei myöskään päässyt töihin, vaikka oli usein yrittänyt nahkurin apulaiseksi, koska hänen epäiltiin olevan kirottu terävien hampaidensa, kummallisen ihonvärinsä ja mustien hiuksiensa takia. Sartos taas epäili, ettei ollut kyse kirouksesta, vaan että Beresin isä oli muunmaalainen. Ehkä fargadialainen tai orpanialainen. Hampaansa poika oli teroittanut itse ja kummallisen väriset silmät olivat myös isän perintöä.

Koska Beresin perhe ei omistanut hevosta, notkea metsästäjä hyppäsi Kuunvalon takapuolen päälle keikkumaan kun Sartos keikautti itsensä satulaan.

Sartos ratsasti kylän läpi, ulos pohjoisesta portista ja vihreitä lakeuksia pitkin kohti pikkuista metsää jossa he olivat usein pieninä poikina Beresin kanssa leikkineet sotaa. Aurinko paistoi edelleen kirkkaalta taivaalta ja Beres sadatteli viittoen kuumuutta.

”Älä valita! Sinä et sentään kärsi päänsärystä. Minua alkaa huimata kun olen liian kauan auringossa. Äiti sanoo, että se on sukuvika.”

Tai sitten olette vain sisäsiittoisia, herkkänaamaisia valittajia.

”Minulla sentään on sukupuu!” Sartos kivahti ja pysäytti Kuunvalon lehtipuiden katveeseen. Auringon valo siivilöityi alas vihreälle nurmelle ja lehdet loivat miellyttävän, kevyen varjon. Sartos istui puuta vasten ja nappasi maasta oksan jota hän alkoi pyöritellä käsissään. Beres otti esiin ruokopillin ja alkoi soittaa pirteää sävelmää, jota hän oli  kuullut paimenien soittavan lampailleen.

Beresja Sartos olivat ja ovat edelleen hauska kaksikko. Muuten teksti kärsii edelleen itsensä toistamisesta ja liiasta kuvailusta. Se on kuitenkin edellistä sujuvampaa.

Viimeinen ote on käsikirjoituksesta, joka kirjoitan nyt. Suurimmat vaikuttajat tyylini muuttumisessa ovat olleet veljeni ja hänen kirjoituksensa, Ildefonso Falcones sekä uusin ihastukseni Terry Pratchett. Myös Taru Sormusten Herrasta on omalta osaltaan herättänyt innoituksen vanhalta kalskahtavaan dialogiin.

Vartijat raahasivat häntä hyvän tovin. Viimein toinen päästi irti nilkoista ja Isaya räpisteli pystyyn. Häntä pelotti, mutta siitäkin huolimatta hän puristi kuumeisesti pikkuista puista veistään. Ei siitä mitään hyötyä ollut, sillä vartijoilla oli oikeat aseet. Teräksestä tehdyt aseet. Isaya ei sitä paitsi uskaltanut edes katsoa heihin. Hän pelkäsi omaa kuolemaansa. Muukalaisen mukaan sielut tuomittiin kuollessa, eikä Isaya tiennyt edes mikä oli oikein ja mikä väärin. Hänet varmasti tuomittaisiin rangaistavaksi. Ja jumalilla oli varmaankin antaa jotain paljon pahempaa, kuin muutama kivulias isku kasvoihin. Ei Isaya heistä paljoa tiennyt, mutta sen verran kuitenkin, että osasi pelätä.

”Mitä sille pitäisi tehdä?” hän kuuli nuoremman vartijan kysyvän. Vanhempi vaihtoi ilmeisesti painoa jalalta toiselle: ”En tiedä.”

”Se on kersa. En minä halua lapsen verta käsilleni!”

Hiljaisuus jatkui painostavana. Kylmä syksyinen tihkusade lankesi ylle mustalta taivaalta ja kujien varjot peittivät alleen ihan kaiken lukuun ottamatta sitä, minkä vanhemman vartijan soihtu valaisi. Isaya seisoi vesilammikossa. Hän ei tosin ollut varma, oliko se vettä vai oliko hänen rakkonsa vain kauhusta pettänyt. Sen pinnasta hän näki taas oman kuvajaisensa. Taaskaan ei se luovuttanut hänelle paikkaansa. Sen sijaan se katseli häntä kauhu vaaleansinisissä silmissään. Ehkä sekin pelkäsi omassa maailmassaan jotain kuollakseen.

”Hei muksu…” vanhempi vartijoista huikkasi, muttei ehtinyt lauseensa loppuun kun puhe hukkui pelästyneen huudahduksen alle. Isaya nosti katseensa ja näki kummankin vartijan tuijottavan eteensä. Maahan oli iskeytynyt nuoli, joka väpätti vielä. Vartijat kiskaisivat aseensa esille ja asettuivat selät vastakkain.

”Luovuttakaa lapsi minulle.”

Isayan sydän alkoi takoa tiuhemmin. Hän kääntyi katsomaan äänen suuntaan ja näki varjoissa kookkaan hahmon, ilmeisesti ratsailla. Äänen hän oli kuitenkin jo tunnistanut; se kuului muukalaiselle.

”Kuka sinä olet? Mene matkoihisi, tai…”

”Tai mitä, itseriittoinen paska? Älä ole ylpeä, ellei sinulla ole siihen syytä”, muukalainen kuului sanovan ja Isaya erotti hänen äänestään halveksuntaa. Vartijat tuijottivat pimeään ja vilkuilivat toisiaan. Lopulta vanhempi vei miekkansa takaisin huotraan: ”No ota. Mutta sen äidillä oli keuhkotauti. Varmaan saastainen itsekin. Paremmin tekisit, jos tappaisit.”

”Mikset sinä tapa? Vai eikö sinussa ole tarpeeksi miestä riistämään henkeä edes lapselta?”

Vartija vaikeni ja hipelöi miekkansa kahvaa. Muukalainen nauroi taas ja hänen synkkä naurunsa sai vilunväreet kulkemaan Isayan selässä. Ne eivät olleet peräisin pelosta, vaan nautinnosta. Vartijat pelkäsivät. Isaya oli varma siitä. Niiden pitkin pelätä.

”Vedä se esille, ja minä ammun sinun sukusiittoisen poikasi.”

Vartija päästi irti miekasta ja viittasi nuorempaakin vartijaa laskemaan aseensa. Tämä totteli ja mulkoili pojasta pimeässä olevaan muukalaiseen. Kumpikin vartijoista perääntyi kauemmaksi. Pimeys nielaisi Isayan ja kuvajainen lammikon pohjassa katosi sen myötä.

”Missä lapsen äiti on?” muukalainen tivasi vielä. Vanhempi vartija pudisti päätään: ”En tiedä. Puoskari vei hänet. Kuulemma keuhkotautia. Kuollut olisi minun veikkaukseni. Ei sairaasta orjasta ole isännälle hyötyä.”

Isayan puuveitsi kirposi otteesta. Hänen kurkkuaan kuristi ja kylmä levisi jaloista koko kehoon. Ei se voinut olla totta. Vartijat valehtelivat! Tyrmistystä seurasi viha. Isaya kumartui noukkimaan puuveitsensä, muttei saanut jalkojaan liikkeelle. Vartijat olivat jo lähdössä.

”Seis.”

Vanhempi kääntyi ympäri, nyt jo hermostuneena: ”No mitä sinä vielä haluat? Ota lapsi, ei isäntä sillä mitään enää tee. Omapa on terveytesi.”

”Se on haavoittunut”, muukalainen totesi ja Isaya kuuli raskaiden kavioiden tömähtelevän taas maata vasten. Mies kulki ratsullaan lähemmäksi vartijoita kuin varjo.

”Kuka sitä löi?”

Vanhempi vartija avasi suunsa, mutta nuorempi ehti ensin. Hän astui rehvakkaana askelen eteenpäin ja heilautti edelleen paljastettua miekkaansa muukalaista kohti: ”Minä iskin sitä ohimoon, kun se puri käteen. Paskaako se sinua liikuttaa?”

Tuskin nuorempi vartija oli saanut lauseensa loppuun, kun pimeästä ilmestyi esille kaksi valtavaa, ilmaa huiskivaa kaviota. Isaya tuijotti silmät suurina, miten ne viuhtoivat nuoren vartijan edessä ja iskivät lopulta tätä hämmästyneisiin kasvoihin. Nuorukainen lysähti maahan huutamaan suoraa huutoa. Kavio oli repäissyt puolet hänen kasvoistaan mennessään. Vanhempi vartija kiskaisi karjahtaen esille aseensa. Hän syöksähti vasten pimeyttä ja Isaya näki soihdun välähtävän aamutähden kiiltävällä pinnalla. Se iski suoraan ylhäältä alas ja murskasi vanhemman vartijan asetta pitelevän käden olkapään. Mies kaatui maahan nuoremman vartijan rinnalle ja ulisi kuin syötävä. Soihtu tipahti märkään maahan ja sammui.

Anteeksi kaikki naishahmojen ystävät. En ole koskaan osannut kirjoittaessani samaistua naisiin. Mutta, näihin tunnelmiin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Ropecon 2010

24.7 minulla oli viimeinkin mahdollisuus täyttää aukko roolipelaajan sivistyksessäni. Jokaisen yli 3 vuotta pelanneen kuuluu tietää, mikä on D&D, tunnistaa perussanasto (EPH, GM, PJ, loottaaminen…) ja käydä kerran elämässään kurkkaamassa se tapahtuma, johon muut Suomen samanlaiset vääntäytyvät joka vuosi. Ei siitä tarvitse pitää, kunhan käy siellä.

Minä huomasin pitäväni Ropeconista. En ehkä viihtyisi siellä koko kolmen päivän putkea, mutta päivä menisi varsin mainiosti. Suuntasin askeleni Espoon Dipoliin aamun koiranäyttelyn jälkeen ja ensijärkytyksen ollessa ohitse olin varsin tyytyväinen päätöksestäni. Yksi vanha roolipelipiireistä tuttu ystäväni kävi hakemassa minut Dipolin nurkilta ja siirryin hänen kanssaan Dipolin tarjontaa katselemaan. Ensialkuun kävelimme Kaubamajan lävitse ja jäinkin ihailemaan Rautaportin ase- ja haarniskapöytää. Vaikka pöydällä esillä olleet aseet ja käsipanssarit olivatkin eittämättä hienoja, ihaileva katseeni karkaili kuitenkin yhä uudelleen pöydän viereen koottuun, about 800 euroa kokonaisuutena maksaneeseen goottilaistyylin panssarikokonaisuuteen. Voi veljet kun olikin perkeleen hieno.

Siinä ihaillessani paikalle sattui vääräuskoisten perässä ollut joanniitta. Vaikka kutsumus olikin vahva ja miehellä lieni ova kiire jakamaan oikeutta, suostui hän poseeraamaan minulle nöyrästi sitä pyytäessäni.

Joukkoomme oli tässä vaiheessa eksynyt jo toinen pitkäaikainen tuttavani, joka oli pukeutunut varsin autenttisen oloiseksi keskiaikalaiseksi. Valitettavasti unohdin räpsäistä hänestä kuvan, vaikka se mielessäni olikin. Kahden seuralaiseni kanssa siirryin syömään ulos, koska ennen tätä hetkeä olin syönyt viimeksi aamulla viiden aikaan pienen kulhollisen varsin vähäravinteisia suklaamuroja. Pihalla istuskellessamme ryhmään liittyi neljäs, minulle ennestään tuntematon mies. Keskustelimme neljän porukalla niitä näitä, kommentoimme roolipelien nykytilaa kuin konkarit ikään ja nautimme pilvisestä, mutta varsin mukavan tuntuisesta säästä. Tukko Vaeltelijasta tuttuja pelaajia sattui morjestamaan meitä, heidän joukossaan taas yksi vanha tuttavani. Aloin tuntea oloni valheellisen sosiaaliseksi.

Ruokailun jälkeen siirryimme jälleen sisätiloihin vanhalla neljän porukalla ja kävimme katsastelemassa figuuripelien osaston. Varsin hienoja tekeleitä sieltä löytyikin. Minulle tuntemattomalla porukkamme jäsenellä sattui olemaan mukanaan Munchkin-korttipeli, joten kävimme valtaamassa pöytäpelien osastolta pöydän itsellemme ja aloitimme pelin. Aika kului kuin siivillä ja kesken pelin kyytini soitti saapuneensa. Hyvästelin porukkani ja talsin kokemusta rikkaampana isikullan autolle. Matka takaisin kotiin saattoi alkaa.

Ropecon on tapahtumana kokemisen arvoinen. Paikalla näkee jos jonkinmoista harrastajaa aivan joka ääripäästä. Itse kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät tee rakkaasta harrastuksestaan valtavaa numeroa joka paikassa. Olin kuitenkin sen verran vaikuttunut osan pukeutumisesta, että ehkäpä sitä ensi vuonna pukeudun itsekin oikein rooliasuun. Tämä tietenkin vain siinä vaiheessa, jos se on mahdollista tehdä hyvin ja loppuun asti.

Luentoja en päässyt kuuntelemaan lyhyestä vierailustani johtuen, mikä sinällään on vähän ikävämpi juttu. Tarjonta oli monipuolista ja joukossa oli paljon mielenkiintoisia vaihtoehtoja. Lähinnä minua kiinnostivat ne luennot, jotka pohjasivat oikeaan maailmaan (historialuennot mm.). En ole mikään forgelaisen roolipelikulttuurin ylin ystävä, joten vaihtoehtoisia pelitapoja ja pelejä esittävät luennot jäävät minun kohdaltani varmasti jatkossakin väliin.

Kaiken kaikkiaan, reissu oli kannattava paitsi kokemuksena niin myös mahdollisuutena tavata niitä ihmisiä, jotka netin kautta on tuntenut mahdollisesti jo useampia vuosia. Alkujännityksen jälkeen nimimerkin takana piileskelleen ihmisen kanssa löytyykin jo juttua. Läheisimmät nettiystävät ovat kuitenkin tekstin kautta tulleet sen verran tutuiksi, että heidän kanssaan on mahdollista puhella livenäkin. Harvemmin käy niin, että joku onkin täysin erilainen kuin on antanut ymmärtää.

Coni jatkuu Espoon Dipolissa vielä tämän päivän. Sen jälkeen sekalainen sakki roolipelaajia vetäytyy omiin luoliinsa nautiskelemaan yhä vieläkin monessa suhteessa väärinymmärretystä harrastuksestaan. Ennen ensi kesän kolmipäiväisiä peliorgioita todisteena olemassaolostamme on noppien hiljainen napina kellarin lattiaa vasten sekä läpi vuoden aktiivisina pysyvät, netin runsaat roolipelifoorumit.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Foorumeista

Netti on piukassa erilaisia foorumeita. On taideyhteisöä ja roolipeliyhteisöjä ja harrastusyhteisöjä. Vaan miten erottaa huono yhteisö hyvästä yhteisöstä?

Sanokaa minun sanoneen, suurin osa nettiyhteisöistä on sisäsiittoisia elitistipaikkoja, joihin uusien on hyvin vaikea tulla mukaan. Jäsenmäärä ei vielä kerro, onko kyseessä ulkopuolisia kohtaan lämpöinen paikka vaiko muutaman sisäpiirin ihmisen keskustelupaikaksi noussut foorumi, jonka olemassaolon julkista tarkoitusta voikin sitten jokainen tykönään miettiä. Mitä järkeä on luoda laaja, monipuolinen ja ulkopuolisille avoin foorumi, jos ulkopuolisia ei kuitenkaan aiota kohdella yhteosön täysivaltaisina jäseninä alusta alkaen? Onko kyseessä statuksen etsintä? Onko se ”siistiä” olla admin/moderaattori roolipelipaikassa tai taideyhteisössä?

Näille statuksen kohottajille; sääli poksauttaa unelmanne, mutta nykyään kuka tahansa pääsee adminiksi. Se ei vaadi suurempia. Senkus pykäät foorumin ja itket sitten, miten raskasta sitä on pyörittää ja kuinka se vie paljon kallista aikaasi. Se ei tee sinusta kuitenkaan parempaa ihmistä. Jäsenet luovat paikan hengen, adminin tehtävä on ylläpitää tiettyä tasoa ja vahtia, että kaikki menee kuten kuuluukin. Jos ylityöllistää itsensä, on pelkästään typerä, ei uhrautuvainen ja ahkera.

Jos nyt sitten satut eksymään osaksi yhteisöä, niin jotakin paikan ulkopuolisystävällisyydestä kertovat topicit. Katsoppa huviksesi, lötyykö paikasta vaikka pulinatopicia/kuulumistopicia, ja roolipelipaikan kyseessä ollessa pelien etsimiselle tarkoitettua topicia. Surullisen usein paikan naavaparrat kommentoivat kärkkäästi toisiensa kuulumisia, mutta muiden kuulumiset jätetään omaan arvoonsa. He myös pelaavat mieluummin keskenään ja uusien pelaajien pelinhaut roikkuvat tyhjinä ja vastaamattomina kuukausia vanhempien saadessa pelikaverinsa päivissä.

Silmätikuksi joutuminen on ikävää. Sitäkin tapahtuu. Koska haluan olla kohtelias ja puhun omista tuntemuksistani, niin kommentoin seuraavaa asiaa anonyymisti ja tekaistuilla koodinimillä. Mukana ovat henkilöryhmä Y ja henkilö X, sekä Taideyhteisö C. Olen jo tovin kuulunut taideyhteisö C:hen, joka tuntui alussa hyvin kotoisalta ja kivalta paikalta. Pidän edelleen foorumin aiheesta sen verran, että käyn siellä joka päivä kärkkymässä uusia topiceita. Valitettavasti viihtymistäni syö välistä ikäväksi väsähtävä tunnelma. Muutaman käyttäjän välillä tuntuu riehuvan menneisyydestä peräisin oleva sota. Vaikka foorumilla on tarkoitus keskustella, väitelläkin, niin yhden käyttäjän lähes jokaisen mielipiteen kommentoiminen ikävään, piilovittuilevaan sävyyn ei ole aikuismaista toimintaa. Juuri aikuisuutta ainakin minä tällaisilta ”asiafoorumeilta” kaipaan. Eriävän mielipiteen esittäminen on sallittua ja herättää keskustelua, mutta kun tarkoituksena tuntuu olevan keskustelun herättämisen sijaan yksinkertaisesti dissata porukalla käyttäjää X, niin homma menee naurettavaksi. Se syö viihtymistä paitsi X:ltä, niin myös muilta. Minä en ainakaan koe viihtyväni enää kummoisestikaan, vaikka suurin osa paikan käyttäjistä netiketin hallitseekin.

Moni kakku päältä kaunis. Hyvän yhteisön löytäminen voi olla haasteellista, mutta onneksi netti on foorumeita väärällään. Jokainen varmasti löytää omansa. Minä olen huomannut viihtyväni kaikista parhaiten roolipeliyhteisö Myrkmeressä sekä omassa Ab Lupuksessani, jota ylläpidän hyvän ystäväni Saicun kanssa. Koiraharrastusfoorumeille en ole eksynyt aikoihin, sillä nämä tuntuvat olevat välistä vähän sisäsiittoisia ja vanhanaikaisia. Mikäli hyvä koirayhteisö on tiedossanne, vinkatkaa toki kommentteihin. Mielelläni käyn haistelemassa paikan tunnelmaa.

Tällaista tänään.

4 kommenttia

Kategoria(t): Uncategorized

Hinnastoa + pari kuvaa

Olen tässä viime aikoina harjoitellut kovasti sivujen koodaamista muiden puuhien ohella ja aikaansaanutkin pari. Esimerkkinä koirieni omat kotisivut Hansikkaansyojät sekä vastikään perustetun foorumiroolipelin (ylläpidän paikkaa Saicun kanssa) Hei seilori!-kotisivut. Niinpä ajattelin, että mikäli tarvetta on, voin pientä korvausta vastaan duunailla kotisivuja esimerkiksi ropeille, hahmoille tai muuta vastaavaa oman osaamiseni puitteissa. Noista sivuista suht hyvin näkee, millaista jälkeä saan aikaan.

Kuvien suhteen olen siinäkin valmistellut hiukan hinnastontapaista mahdollisia commissioneja silmällä pitäen. Laitan tarkemmat tiedot Tilaustyötä-lehden alle joten sieltä saa halutessaan käydä kurkkimassa yksityiskohtaisempaa tietoa tilaamisesta.

Lisäksi pari kuvaa tuonne gallerian puolelle. Muuta-osioon kuva yhdestä hahmostani, lihavasta kaupunginvartija Borchasta sekä Jäisessä Pohjolassa-kamaa yhden vesiväri-Perkeleen, pirun sekä ystäväni hahmon Elisen verran.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized