Koirat ovat viime aikoina vieneet suurimman osan ajastani. Harrastamme tokoa, kesän lopulla oli pari näyttelyä ja nyt treenataan Karemin alkavaa kilpailu-uraa varten juoksemalla päivittäin pari kilsaa metsässä. Lihaskunto on nostettava huippuunsa. Syksyn ja alkutalven ohjelmaan kuuluu vielä maastoharjoitukset + kiihdytyskilpailut Karemille, tutun kasvattajan tapaaminen koiranäyttelyssä sekä porukoiden villispennun ensimmäinen pentunäyttely.
Piirtäminen ja kirjoittaminen ovat siis jääneet hiukan jalkoihin. Tekstiä kyllä tulee säännöllisesti ja se on jopa hyvää. En tiedä, ehdinkö saada romaanin valmiiksi kevään kilpailuun, mutta toivon totisesti niin. Onhan nyt sentään pian NaNoWriMokin taas.
Kirjoittaessa sitä tulee välistä miettineeksi, miten pitkän matkan siinäkin on kulkenut. Jos vertailen vanhoja tekstejäni uusiin, muutosta näkyy lähes kaikessa (muuten olisin tosin jo huolissani). Samankaltaisuuksiakin kuitenkin on. Päähenkilöni ovat edelleen miehiä eivätkä siitä komeimmasta tai arvostetuimmasta päästä, dialogi on säilyttänyt humoristisuutensa (vaikkakin sitä on nyt vähemmän) ja keskeisiä teemoja ovat veljeys, uskollisuus, ystävyys ja petturuus. Myöskin hyvä-paha-jaottelua olen aina kavahtanut. Vanhemmissa teksteissä harmaan eri sävyjä on vähemmän kuin nykyisissä, mutta yritys hyvä kymmenen joa tapauksessa.
Ehkä suurin muutos alun teksteihin verrattuna on kieli ja kuvailu. Alussa inspiroiduin rehevästä ja kuvailevasta kielestä; tykkäsin leikitellä kielikuvilla, tarinoida niitä näitä ja rakentaa juota verkkaan. Nykyään olen askeetikko; kaikella kirjoittamallani on oltava tarkoitus. Parempi, jos kaksi. Dialogi on minimissä. Jos se ei kerro jotain uutta tilanteesta, hahmosta tai ole juonen kannalta merkityksellinen, se on turha ja sen voi poistaa.
Alla on ote vanhasta käsikirjoituksesta joka on minulle edelleen äärimmäisen tärkeä, mutta jonka olisi tosissaan syytä käydä kasvojenkohotuksessa. Teksti on vuoden 2005 tai 2006 paikkeilta.
Tuuli riepotteli telttoja ja sai ruohikon lainehtimaan. Morek kyyhötti tuijottamassa pimeään. Musta ohut kaapu suojasi yllättävän hyvin tuulelta. Se oli kehitetty olemaan kestävä ja käytännöllinen. Kuumalla ilmalla se piti viileänä ja kylmissä olosuhteissa se lämmitti. Mutta kovin kylmässä sekään ei auttanut. Jos alkoi sataa lunta, oli jo niin kylmä, ettei ulkosalla voinut liikkua ilman turkisviittaa. Mutta Morek oli nähnyt lunta vain kerran elämässään, silloin kun äiti oli kertonut sen johtuvan Pimeästä. Silloin, hän oli istunut majatalon ikkunassa ja tuijottanut suurin silmin ulos. Taivas oli täyttynyt valkoisista hiutaleista. Ne olivat tulleet tiheässä kuin sadepisarat ja leijuneet tuulen mukana sinne tänne ennen laskeutumistaan maahan. Sadetta oli kestänyt koko yön, ja Morek oli nukahtanut ikkunan ääreen. Aamulla kaikki lumi oli poissa.
Morek havahtui taas tosielämään kun Rethor nauroi äänekkäästi vartiotoverinsa vitsille.
”Missä se sinun ystäväsi on? On hänen vuoronsa kertoa vitsi!” vartija sanoi ja pälyili ympärilleen nuotion loimotuksessa. Rethor ja hän istuivat pölkyllä ja olivat laskeneet aseet maahan viereensä.
”Ai Gain? Hän on varmasti kauempana.” Rethor sanoi ja huitaisi kädellään. ”Hän on sellainen hiippailija.”
”Ahaa, vai niin.”
Morek pysyi piilossa. Rethor vilkuili hetken ympärilleen huolestuneen oloisena, kuin etsien häntä katseellaan, mutta palasi taas pian kertomaan vitsejä uudelle toverilleen.
”Tiedätkös… ” vartija kysyi tuntien päästä, silloin kun Morekin jalat olivat jo puutuneet ja hänen silmiään kirvelsi väsymyksestä. Yö oli niin pitkällä että vartiovuoroja vaihdettaisiin pian. Morekin pitäisi esittää menevänsä nukkumaan.
”… minulla on harvoin ollut näin hauskaa vartiossa. Ihan tosi.” vartiotoveri sanoi. Hän nosti katseensa nuotiosta ja hänen kasvoillaan oli pahoitteleva ilme. ”Siksi minä olenkin kovin pahoillani tästä.”
Morek ei ehtinyt apuun, sillä sinä samaisena hetkenä kädet tarttuivat häneen takaapäin. Tikari väännettiin hänen otteestaan ja joku tunki suukapulan hänen hampaidensa väliin. Hän ei nähnyt rimpuilultaan, mitä Rethorille tapahtui. Mutta hän kuuli muutaman kumean iskun ja ulvahduksen.
Morek oli pian köytetty tiukasti. Hänen jalkansa ja kätensä oli sidottu ja liikkumisesta ei tullut mitään. Hän yritti kääntyä ja nähdä hyökkääjien kasvot, kun joku nosti hänet kaavunselkämyksestä ja viskasi nuotion valopiiriin. Morek tömähti kosteaan maahan ja ilma pakeni hänen keuhkoistaan.
Rethor makasi hänen edessään, samalla tavalla sidottuna. Veli tuijotti häntä silmät ymmyrkäisinä.
Teltan oviläppä vedettiin sivuun. Sisältä kurkkasi ulos vauhkon oloinen kauppias, jonka ennen niin punakat kasvot olivat kalpeat kuin lakana. Hän silmäili Morekia ja Rethoria ja käänsi sitten katseensa heidän viereensä. Morek kierähti niin että näki, ketä Drevor oli katsomassa.
Myrkynvihreät silmät kertoivat vastauksen heti. Morekin iho nousi kananlihalle. Hänen sydämensä tykytti niin hurjana rintaa vasten, että Morek luuli sen halkeavan.
”Kauppias Drevor.” Yllättäjä sanoi ja viskasi pienen pussukan kauppiaan nenän eteen. Se kilahti osuessaan maahan.
”Valitan aiheuttamaamme sekaannusta.”
”E-ei se mitään. Ilo on mi-minun puolellani.” kauppias takelteli ja noukki pussin vapiseviin käsiinsä. Yllättäjä käänsi katseensa maassa makaavaan Morekiin. Hänen kasvoillaan oli voitonriemuinen hymy.
Paljon turhaa, paljon toistoa eikä kieli ole kummoista. Ketä kiinnostaa, millainen viitta päähenkilöllä on niskassaan ja miten se kestää kylmää? Toisaalta minun tyylini kyllä tunnistaa. Dialogi on kohtalaista, hahmojen keskinäinen suhde toimii ja kokonaisuudessaan ko. tarina oli kuulemma ihan koukuttavaa ja kelvollista luettavaa.
Seuraava ote on hieman uudemmasta teoksesta, vuodelta 2008.
”No niin, Kuunvalo, nyt saat levätä.” Sartos sanoi ja taputti hevosta kaulalle laskeutuessaan ratsailta. Hän oli saapunut kylän siihen osaan, jossa asui köyhimpiä. Tavallisesti hän vältteli tällaisia paikkoja kuin ruttoa, sillä täältä saattoi saada kaikkia tauteja. Ja ihmisetkin olivat tyhmiä ja ärsyttäviä. Sartos tarttui ohjiin ja alkoi taluttaa hevosta kapeaa tietä pitkin. Ei aikaakaan kun jokaisen talon rappusilta oli syöksynyt kasa inhottavia, pieniä, likaisia lapsia ojentelemaan saastaisia pikku käsiään häntä kohti.
”Menkää pois! Hus! Häipykää!” Sartos huusi ja yritti potkia lapsia kauemmas, välttäen koskemasta heihin paljaalla iholla.
”Häipykää tai suolestan jokaisen!” Sartos uhkasi ja veti esiin lyhyen miekkansa. Lapset kiljuivat ja alkoivat törmäillä toisiinsa rynniessään pois Sartoksen lähettyviltä. Sartos käytti kauhua hyväkseen ja puski likaisen kakaralauman läpi. Miten inhottavia olentoja!
Päästyään eroon verenhimoisista kerjäläislapsista Sartos saapui yhden harmaasta puusta rakennetun talon eteen ja pysähtyi varmistamaan, etteivät lapset seuranneet.
”Minä saan keuhkoruton jos olen täällä vielä hiukkaakaan pidempään, Beres!” Sartos huusi ja leyhytteli ilmaa kasvoilleen.
Talon ovi aukesi ja sisältä kiiruhti tummatukkainen, kalpeaihoinen poika, ehkä suunnilleen samanikäinen kuin hänkin, Sartos ei ollut ihan varma. Pojalla oli maidon väriset kasvot, mustat hiukset ja vaaleansiniset silmät. Hän virnisti ja hänen terävät hampaansa välkkyivät. Olallaan poika kantoi pitkää metsästysjousta. Hänen vaatteensa erosivat Sartoksen kalliista silkki-, pellava- ja samettivaatteista kuin päivä yöstä. Poika käytti kalliin kankaan sijaan harmaata nukkaista tunikaa ja ruskeaa aluspaitaa. Sartos epäili että paita oli joskus ollut ehkä valkoinen, mutta nyt se oli reikäinen ja kulunut ja tummunut. Paikkojakin siinä oli useassa kohtaa. Jalkoihinsa poika oli vetänyt nahkasaappaat.
”Jo kesti. Toivoin että olisit kuollut.” Sartos sanoi virnistäen. Poika heilautti kättään ja viittoi: Aina ei voi voittaa.
Beres oli mykkä. Hän ei osannut puhua ja hän nauroikin ääneti. Hänellä oli köyhä äiti ja kahdeksan sisarusta, joiden kanssa hän jakoi pienen, ruman talon. Hän ei myöskään päässyt töihin, vaikka oli usein yrittänyt nahkurin apulaiseksi, koska hänen epäiltiin olevan kirottu terävien hampaidensa, kummallisen ihonvärinsä ja mustien hiuksiensa takia. Sartos taas epäili, ettei ollut kyse kirouksesta, vaan että Beresin isä oli muunmaalainen. Ehkä fargadialainen tai orpanialainen. Hampaansa poika oli teroittanut itse ja kummallisen väriset silmät olivat myös isän perintöä.
Koska Beresin perhe ei omistanut hevosta, notkea metsästäjä hyppäsi Kuunvalon takapuolen päälle keikkumaan kun Sartos keikautti itsensä satulaan.
Sartos ratsasti kylän läpi, ulos pohjoisesta portista ja vihreitä lakeuksia pitkin kohti pikkuista metsää jossa he olivat usein pieninä poikina Beresin kanssa leikkineet sotaa. Aurinko paistoi edelleen kirkkaalta taivaalta ja Beres sadatteli viittoen kuumuutta.
”Älä valita! Sinä et sentään kärsi päänsärystä. Minua alkaa huimata kun olen liian kauan auringossa. Äiti sanoo, että se on sukuvika.”
Tai sitten olette vain sisäsiittoisia, herkkänaamaisia valittajia.
”Minulla sentään on sukupuu!” Sartos kivahti ja pysäytti Kuunvalon lehtipuiden katveeseen. Auringon valo siivilöityi alas vihreälle nurmelle ja lehdet loivat miellyttävän, kevyen varjon. Sartos istui puuta vasten ja nappasi maasta oksan jota hän alkoi pyöritellä käsissään. Beres otti esiin ruokopillin ja alkoi soittaa pirteää sävelmää, jota hän oli kuullut paimenien soittavan lampailleen.
Beresja Sartos olivat ja ovat edelleen hauska kaksikko. Muuten teksti kärsii edelleen itsensä toistamisesta ja liiasta kuvailusta. Se on kuitenkin edellistä sujuvampaa.
Viimeinen ote on käsikirjoituksesta, joka kirjoitan nyt. Suurimmat vaikuttajat tyylini muuttumisessa ovat olleet veljeni ja hänen kirjoituksensa, Ildefonso Falcones sekä uusin ihastukseni Terry Pratchett. Myös Taru Sormusten Herrasta on omalta osaltaan herättänyt innoituksen vanhalta kalskahtavaan dialogiin.
Vartijat raahasivat häntä hyvän tovin. Viimein toinen päästi irti nilkoista ja Isaya räpisteli pystyyn. Häntä pelotti, mutta siitäkin huolimatta hän puristi kuumeisesti pikkuista puista veistään. Ei siitä mitään hyötyä ollut, sillä vartijoilla oli oikeat aseet. Teräksestä tehdyt aseet. Isaya ei sitä paitsi uskaltanut edes katsoa heihin. Hän pelkäsi omaa kuolemaansa. Muukalaisen mukaan sielut tuomittiin kuollessa, eikä Isaya tiennyt edes mikä oli oikein ja mikä väärin. Hänet varmasti tuomittaisiin rangaistavaksi. Ja jumalilla oli varmaankin antaa jotain paljon pahempaa, kuin muutama kivulias isku kasvoihin. Ei Isaya heistä paljoa tiennyt, mutta sen verran kuitenkin, että osasi pelätä.
”Mitä sille pitäisi tehdä?” hän kuuli nuoremman vartijan kysyvän. Vanhempi vaihtoi ilmeisesti painoa jalalta toiselle: ”En tiedä.”
”Se on kersa. En minä halua lapsen verta käsilleni!”
Hiljaisuus jatkui painostavana. Kylmä syksyinen tihkusade lankesi ylle mustalta taivaalta ja kujien varjot peittivät alleen ihan kaiken lukuun ottamatta sitä, minkä vanhemman vartijan soihtu valaisi. Isaya seisoi vesilammikossa. Hän ei tosin ollut varma, oliko se vettä vai oliko hänen rakkonsa vain kauhusta pettänyt. Sen pinnasta hän näki taas oman kuvajaisensa. Taaskaan ei se luovuttanut hänelle paikkaansa. Sen sijaan se katseli häntä kauhu vaaleansinisissä silmissään. Ehkä sekin pelkäsi omassa maailmassaan jotain kuollakseen.
”Hei muksu…” vanhempi vartijoista huikkasi, muttei ehtinyt lauseensa loppuun kun puhe hukkui pelästyneen huudahduksen alle. Isaya nosti katseensa ja näki kummankin vartijan tuijottavan eteensä. Maahan oli iskeytynyt nuoli, joka väpätti vielä. Vartijat kiskaisivat aseensa esille ja asettuivat selät vastakkain.
”Luovuttakaa lapsi minulle.”
Isayan sydän alkoi takoa tiuhemmin. Hän kääntyi katsomaan äänen suuntaan ja näki varjoissa kookkaan hahmon, ilmeisesti ratsailla. Äänen hän oli kuitenkin jo tunnistanut; se kuului muukalaiselle.
”Kuka sinä olet? Mene matkoihisi, tai…”
”Tai mitä, itseriittoinen paska? Älä ole ylpeä, ellei sinulla ole siihen syytä”, muukalainen kuului sanovan ja Isaya erotti hänen äänestään halveksuntaa. Vartijat tuijottivat pimeään ja vilkuilivat toisiaan. Lopulta vanhempi vei miekkansa takaisin huotraan: ”No ota. Mutta sen äidillä oli keuhkotauti. Varmaan saastainen itsekin. Paremmin tekisit, jos tappaisit.”
”Mikset sinä tapa? Vai eikö sinussa ole tarpeeksi miestä riistämään henkeä edes lapselta?”
Vartija vaikeni ja hipelöi miekkansa kahvaa. Muukalainen nauroi taas ja hänen synkkä naurunsa sai vilunväreet kulkemaan Isayan selässä. Ne eivät olleet peräisin pelosta, vaan nautinnosta. Vartijat pelkäsivät. Isaya oli varma siitä. Niiden pitkin pelätä.
”Vedä se esille, ja minä ammun sinun sukusiittoisen poikasi.”
Vartija päästi irti miekasta ja viittasi nuorempaakin vartijaa laskemaan aseensa. Tämä totteli ja mulkoili pojasta pimeässä olevaan muukalaiseen. Kumpikin vartijoista perääntyi kauemmaksi. Pimeys nielaisi Isayan ja kuvajainen lammikon pohjassa katosi sen myötä.
”Missä lapsen äiti on?” muukalainen tivasi vielä. Vanhempi vartija pudisti päätään: ”En tiedä. Puoskari vei hänet. Kuulemma keuhkotautia. Kuollut olisi minun veikkaukseni. Ei sairaasta orjasta ole isännälle hyötyä.”
Isayan puuveitsi kirposi otteesta. Hänen kurkkuaan kuristi ja kylmä levisi jaloista koko kehoon. Ei se voinut olla totta. Vartijat valehtelivat! Tyrmistystä seurasi viha. Isaya kumartui noukkimaan puuveitsensä, muttei saanut jalkojaan liikkeelle. Vartijat olivat jo lähdössä.
”Seis.”
Vanhempi kääntyi ympäri, nyt jo hermostuneena: ”No mitä sinä vielä haluat? Ota lapsi, ei isäntä sillä mitään enää tee. Omapa on terveytesi.”
”Se on haavoittunut”, muukalainen totesi ja Isaya kuuli raskaiden kavioiden tömähtelevän taas maata vasten. Mies kulki ratsullaan lähemmäksi vartijoita kuin varjo.
”Kuka sitä löi?”
Vanhempi vartija avasi suunsa, mutta nuorempi ehti ensin. Hän astui rehvakkaana askelen eteenpäin ja heilautti edelleen paljastettua miekkaansa muukalaista kohti: ”Minä iskin sitä ohimoon, kun se puri käteen. Paskaako se sinua liikuttaa?”
Tuskin nuorempi vartija oli saanut lauseensa loppuun, kun pimeästä ilmestyi esille kaksi valtavaa, ilmaa huiskivaa kaviota. Isaya tuijotti silmät suurina, miten ne viuhtoivat nuoren vartijan edessä ja iskivät lopulta tätä hämmästyneisiin kasvoihin. Nuorukainen lysähti maahan huutamaan suoraa huutoa. Kavio oli repäissyt puolet hänen kasvoistaan mennessään. Vanhempi vartija kiskaisi karjahtaen esille aseensa. Hän syöksähti vasten pimeyttä ja Isaya näki soihdun välähtävän aamutähden kiiltävällä pinnalla. Se iski suoraan ylhäältä alas ja murskasi vanhemman vartijan asetta pitelevän käden olkapään. Mies kaatui maahan nuoremman vartijan rinnalle ja ulisi kuin syötävä. Soihtu tipahti märkään maahan ja sammui.
Anteeksi kaikki naishahmojen ystävät. En ole koskaan osannut kirjoittaessani samaistua naisiin. Mutta, näihin tunnelmiin.
Deep Under 