Inspiraatio on paskamainen kaveri. Silloin, kun olisi aikaa kirjoittaa, koko homma matelee eteenpäin tolkuttoman hitaasti ja hankalasti. Sitten kun se kaivattu inspiraatio iskee ja on aikaa, niin se totta kai iskee ihan toiseen projektiin, kuin mitä olet tekemässä.
Se perkele.
Kategoria(t): Uncategorized
Voi kyynel ja nyyh. Katsottuani Game of Thronesia, luettuani Pratchettia ja Witcheriä ja oltuani kirjoittamatta pitkän aikaa olen saavuttanut jonkinlaisen epätoivon alhon omien nykyisten tekstieni suhteen. Kuinka kenenkään pää voi tuottaa jotain niin uskomattoman monisyistä, kuin nyt vaikkapa Game of Thrones? Oikeasti, tyyppi on nero. Jokainen hahmo on tärkeä, jokaisella hahmolla on vankka merkitys ja kaiken lisäksi maailma elää ja hengittää omillaan. Se toimii. Se on tapahtumamiljöönä erinomainen.
Ja ne hahmot. Sanoinko, että ne ovat upeita? No, ne ovat. Kuten yleensäkin, omat suosikkini löytyvät niiden päähenkilöiden lähipiiristä, mutta päähenkilötkin ovat mainioita. Jaksaisin hehkuttaa hahmorepertuaaria varmasti ikuisuuden, mutta kukaan ei jaksaisi lukea siitä.
Tällaisiin mestariteoksiin, puhumattakaan Tolkienista, pystyvät vain harvat ja valitut. Kuinka tässä enää kehtaa tarttua näppäimistöön, kun tuntuu siltä, ettei villeimmissä unissaankaan kykene luomaan edes puoliksi samankaltaista?
No juu, tämä menee ohi. Aina se menee. Olen aina kirjoittanut pääasiassa itselleni ja ennen kaikkea siksi, että nautin siitä. Olisihan se kiva, jos joskus jotain julkaistaisiinkin, mutta en minä kirjoittamista lopeta, vaikkei niin tapahtuisikaan. Fantasian kirjoittaminen on intohimoni. Joskus minusta tuntuu, että se maailma ja sen arvot ovat minulle läheisempiä kuin tämä, missä elän.
Ja loppuun, koska Sandor Clegane vain on niin paras. He can dodge and bow at the same time, kuten joku kommenteissa toteaa.
Kategoria(t): Uncategorized
Huomattuani, että blogini on melkoinen sillisalaatti, joka ei oikeastaan keskity sen enempää normaaliin elämääni kuin syvenny kunnolla yhteenkään harrastukseeni, päätin uudistaa sitä. Tästä lähin kirjoitan siitä, mikä on harrastuksistani kaikista läheisin; kirjoittaminen.
Olen viime aikoina kirjoittanut niin vähän, että ihan hävettää aina, kun sanon harrastani kirjoittamista. Koulu on vienyt tuhottomasti aikaa. Ei sitä turhaan sanota, että toinen vuosi on OKL:n kiireisin vuosi. No, nyt se on ohi kumminkin, ja luvassa on koko kesä opintuella tuettua vapaa-aikaa ;). No ei, on minulla yksi kenttäkurssi ja pari tenttiä, mutta enpähän toisaalta joudu siivoamaan Olkiluodossa parakkien vessoja. Se on kauheaa työtä, sanokaa minun sanoneen.
Kesän aikana olisi suunnitelmissa kirjoittaa loppuun nykyinen fantasiakirjaprojektini ”Tie” sekä ainakin aloittaa nuortenkirja ”Varjoni ja minä”. Paljon on tehtävää, katsoo, mitä sitä nyt ehtii.
Kategoria(t): Uncategorized
Eipä ole kummemmin tullut piirreltyä, kirjoiteltua vain. Lisäksi erosin taideyhteisö C:stä, josta olen aiemmin blogannutkin, koska meno kävi lapselliseksi. Kuinka vaikea onkaan etsiä asiallista taidefoorumia netin syövereistä. Sellaista, jossa voi oikeasti keskustella, kertoa mielipiteensä, kehittyä ja jakaa kokemuksia. Liian usein aktiivisia ovat vain pulinakeskustelut, joissa tietyt ja samat ihmiset kommentoivat toisten tiettyjen ja samojen juttuja. Puhumattakaan siitä, että taideyhteisö C osoittautui suhteellisen lapselliseksi meiningiltään. Ei kokobnaisuudessaan, mutta valitettavasti yksikin mätä omena pilaa koko omenapiiraan. Ehkäpä palailen myöhemmin. Josko meininki olisi muuttunut ja asenne olisi jämäkämpi.
Syksyn tentit ovat hiukan verottaneet mahdollisuuksia luoda ja lisäksi pari päivää vierähti koirien kotisivuja uudistaessa. Mutta ehkäpä tässä ajan antaessa myöden kereän vielä piirrellä ja kirjoitellakin enemmän. NaNoWriMokin alkaa lupaavasti pian.
Olen siis edelleen elossa. Näihin tunnelmiin.
Kategoria(t): Uncategorized
Koulukiireiden keskellä on tullut piirreltyä uusia kuviakin hieman. Kirjoittaminenkin sujuu, joten ei valittamista silläkään rintamalla.
Kuvia pari noidansurmaajasaagan puolelle. Samalla poistelin aikansa eläneitä ja huonoja kuvia, joita niitäkin oli mukana ikävästi.
Kategoria(t): Uncategorized
Koirat ovat viime aikoina vieneet suurimman osan ajastani. Harrastamme tokoa, kesän lopulla oli pari näyttelyä ja nyt treenataan Karemin alkavaa kilpailu-uraa varten juoksemalla päivittäin pari kilsaa metsässä. Lihaskunto on nostettava huippuunsa. Syksyn ja alkutalven ohjelmaan kuuluu vielä maastoharjoitukset + kiihdytyskilpailut Karemille, tutun kasvattajan tapaaminen koiranäyttelyssä sekä porukoiden villispennun ensimmäinen pentunäyttely.
Piirtäminen ja kirjoittaminen ovat siis jääneet hiukan jalkoihin. Tekstiä kyllä tulee säännöllisesti ja se on jopa hyvää. En tiedä, ehdinkö saada romaanin valmiiksi kevään kilpailuun, mutta toivon totisesti niin. Onhan nyt sentään pian NaNoWriMokin taas.
Kirjoittaessa sitä tulee välistä miettineeksi, miten pitkän matkan siinäkin on kulkenut. Jos vertailen vanhoja tekstejäni uusiin, muutosta näkyy lähes kaikessa (muuten olisin tosin jo huolissani). Samankaltaisuuksiakin kuitenkin on. Päähenkilöni ovat edelleen miehiä eivätkä siitä komeimmasta tai arvostetuimmasta päästä, dialogi on säilyttänyt humoristisuutensa (vaikkakin sitä on nyt vähemmän) ja keskeisiä teemoja ovat veljeys, uskollisuus, ystävyys ja petturuus. Myöskin hyvä-paha-jaottelua olen aina kavahtanut. Vanhemmissa teksteissä harmaan eri sävyjä on vähemmän kuin nykyisissä, mutta yritys hyvä kymmenen joa tapauksessa.
Ehkä suurin muutos alun teksteihin verrattuna on kieli ja kuvailu. Alussa inspiroiduin rehevästä ja kuvailevasta kielestä; tykkäsin leikitellä kielikuvilla, tarinoida niitä näitä ja rakentaa juota verkkaan. Nykyään olen askeetikko; kaikella kirjoittamallani on oltava tarkoitus. Parempi, jos kaksi. Dialogi on minimissä. Jos se ei kerro jotain uutta tilanteesta, hahmosta tai ole juonen kannalta merkityksellinen, se on turha ja sen voi poistaa.
Alla on ote vanhasta käsikirjoituksesta joka on minulle edelleen äärimmäisen tärkeä, mutta jonka olisi tosissaan syytä käydä kasvojenkohotuksessa. Teksti on vuoden 2005 tai 2006 paikkeilta.
Tuuli riepotteli telttoja ja sai ruohikon lainehtimaan. Morek kyyhötti tuijottamassa pimeään. Musta ohut kaapu suojasi yllättävän hyvin tuulelta. Se oli kehitetty olemaan kestävä ja käytännöllinen. Kuumalla ilmalla se piti viileänä ja kylmissä olosuhteissa se lämmitti. Mutta kovin kylmässä sekään ei auttanut. Jos alkoi sataa lunta, oli jo niin kylmä, ettei ulkosalla voinut liikkua ilman turkisviittaa. Mutta Morek oli nähnyt lunta vain kerran elämässään, silloin kun äiti oli kertonut sen johtuvan Pimeästä. Silloin, hän oli istunut majatalon ikkunassa ja tuijottanut suurin silmin ulos. Taivas oli täyttynyt valkoisista hiutaleista. Ne olivat tulleet tiheässä kuin sadepisarat ja leijuneet tuulen mukana sinne tänne ennen laskeutumistaan maahan. Sadetta oli kestänyt koko yön, ja Morek oli nukahtanut ikkunan ääreen. Aamulla kaikki lumi oli poissa.
Morek havahtui taas tosielämään kun Rethor nauroi äänekkäästi vartiotoverinsa vitsille.
”Missä se sinun ystäväsi on? On hänen vuoronsa kertoa vitsi!” vartija sanoi ja pälyili ympärilleen nuotion loimotuksessa. Rethor ja hän istuivat pölkyllä ja olivat laskeneet aseet maahan viereensä.
”Ai Gain? Hän on varmasti kauempana.” Rethor sanoi ja huitaisi kädellään. ”Hän on sellainen hiippailija.”
”Ahaa, vai niin.”
Morek pysyi piilossa. Rethor vilkuili hetken ympärilleen huolestuneen oloisena, kuin etsien häntä katseellaan, mutta palasi taas pian kertomaan vitsejä uudelle toverilleen.
”Tiedätkös… ” vartija kysyi tuntien päästä, silloin kun Morekin jalat olivat jo puutuneet ja hänen silmiään kirvelsi väsymyksestä. Yö oli niin pitkällä että vartiovuoroja vaihdettaisiin pian. Morekin pitäisi esittää menevänsä nukkumaan.
”… minulla on harvoin ollut näin hauskaa vartiossa. Ihan tosi.” vartiotoveri sanoi. Hän nosti katseensa nuotiosta ja hänen kasvoillaan oli pahoitteleva ilme. ”Siksi minä olenkin kovin pahoillani tästä.”
Morek ei ehtinyt apuun, sillä sinä samaisena hetkenä kädet tarttuivat häneen takaapäin. Tikari väännettiin hänen otteestaan ja joku tunki suukapulan hänen hampaidensa väliin. Hän ei nähnyt rimpuilultaan, mitä Rethorille tapahtui. Mutta hän kuuli muutaman kumean iskun ja ulvahduksen.
Morek oli pian köytetty tiukasti. Hänen jalkansa ja kätensä oli sidottu ja liikkumisesta ei tullut mitään. Hän yritti kääntyä ja nähdä hyökkääjien kasvot, kun joku nosti hänet kaavunselkämyksestä ja viskasi nuotion valopiiriin. Morek tömähti kosteaan maahan ja ilma pakeni hänen keuhkoistaan.
Rethor makasi hänen edessään, samalla tavalla sidottuna. Veli tuijotti häntä silmät ymmyrkäisinä.
Teltan oviläppä vedettiin sivuun. Sisältä kurkkasi ulos vauhkon oloinen kauppias, jonka ennen niin punakat kasvot olivat kalpeat kuin lakana. Hän silmäili Morekia ja Rethoria ja käänsi sitten katseensa heidän viereensä. Morek kierähti niin että näki, ketä Drevor oli katsomassa.
Myrkynvihreät silmät kertoivat vastauksen heti. Morekin iho nousi kananlihalle. Hänen sydämensä tykytti niin hurjana rintaa vasten, että Morek luuli sen halkeavan.
”Kauppias Drevor.” Yllättäjä sanoi ja viskasi pienen pussukan kauppiaan nenän eteen. Se kilahti osuessaan maahan.
”Valitan aiheuttamaamme sekaannusta.”
”E-ei se mitään. Ilo on mi-minun puolellani.” kauppias takelteli ja noukki pussin vapiseviin käsiinsä. Yllättäjä käänsi katseensa maassa makaavaan Morekiin. Hänen kasvoillaan oli voitonriemuinen hymy.
Paljon turhaa, paljon toistoa eikä kieli ole kummoista. Ketä kiinnostaa, millainen viitta päähenkilöllä on niskassaan ja miten se kestää kylmää? Toisaalta minun tyylini kyllä tunnistaa. Dialogi on kohtalaista, hahmojen keskinäinen suhde toimii ja kokonaisuudessaan ko. tarina oli kuulemma ihan koukuttavaa ja kelvollista luettavaa.
Seuraava ote on hieman uudemmasta teoksesta, vuodelta 2008.
”No niin, Kuunvalo, nyt saat levätä.” Sartos sanoi ja taputti hevosta kaulalle laskeutuessaan ratsailta. Hän oli saapunut kylän siihen osaan, jossa asui köyhimpiä. Tavallisesti hän vältteli tällaisia paikkoja kuin ruttoa, sillä täältä saattoi saada kaikkia tauteja. Ja ihmisetkin olivat tyhmiä ja ärsyttäviä. Sartos tarttui ohjiin ja alkoi taluttaa hevosta kapeaa tietä pitkin. Ei aikaakaan kun jokaisen talon rappusilta oli syöksynyt kasa inhottavia, pieniä, likaisia lapsia ojentelemaan saastaisia pikku käsiään häntä kohti.
”Menkää pois! Hus! Häipykää!” Sartos huusi ja yritti potkia lapsia kauemmas, välttäen koskemasta heihin paljaalla iholla.
”Häipykää tai suolestan jokaisen!” Sartos uhkasi ja veti esiin lyhyen miekkansa. Lapset kiljuivat ja alkoivat törmäillä toisiinsa rynniessään pois Sartoksen lähettyviltä. Sartos käytti kauhua hyväkseen ja puski likaisen kakaralauman läpi. Miten inhottavia olentoja!
Päästyään eroon verenhimoisista kerjäläislapsista Sartos saapui yhden harmaasta puusta rakennetun talon eteen ja pysähtyi varmistamaan, etteivät lapset seuranneet.
”Minä saan keuhkoruton jos olen täällä vielä hiukkaakaan pidempään, Beres!” Sartos huusi ja leyhytteli ilmaa kasvoilleen.
Talon ovi aukesi ja sisältä kiiruhti tummatukkainen, kalpeaihoinen poika, ehkä suunnilleen samanikäinen kuin hänkin, Sartos ei ollut ihan varma. Pojalla oli maidon väriset kasvot, mustat hiukset ja vaaleansiniset silmät. Hän virnisti ja hänen terävät hampaansa välkkyivät. Olallaan poika kantoi pitkää metsästysjousta. Hänen vaatteensa erosivat Sartoksen kalliista silkki-, pellava- ja samettivaatteista kuin päivä yöstä. Poika käytti kalliin kankaan sijaan harmaata nukkaista tunikaa ja ruskeaa aluspaitaa. Sartos epäili että paita oli joskus ollut ehkä valkoinen, mutta nyt se oli reikäinen ja kulunut ja tummunut. Paikkojakin siinä oli useassa kohtaa. Jalkoihinsa poika oli vetänyt nahkasaappaat.
”Jo kesti. Toivoin että olisit kuollut.” Sartos sanoi virnistäen. Poika heilautti kättään ja viittoi: Aina ei voi voittaa.
Beres oli mykkä. Hän ei osannut puhua ja hän nauroikin ääneti. Hänellä oli köyhä äiti ja kahdeksan sisarusta, joiden kanssa hän jakoi pienen, ruman talon. Hän ei myöskään päässyt töihin, vaikka oli usein yrittänyt nahkurin apulaiseksi, koska hänen epäiltiin olevan kirottu terävien hampaidensa, kummallisen ihonvärinsä ja mustien hiuksiensa takia. Sartos taas epäili, ettei ollut kyse kirouksesta, vaan että Beresin isä oli muunmaalainen. Ehkä fargadialainen tai orpanialainen. Hampaansa poika oli teroittanut itse ja kummallisen väriset silmät olivat myös isän perintöä.
Koska Beresin perhe ei omistanut hevosta, notkea metsästäjä hyppäsi Kuunvalon takapuolen päälle keikkumaan kun Sartos keikautti itsensä satulaan.
Sartos ratsasti kylän läpi, ulos pohjoisesta portista ja vihreitä lakeuksia pitkin kohti pikkuista metsää jossa he olivat usein pieninä poikina Beresin kanssa leikkineet sotaa. Aurinko paistoi edelleen kirkkaalta taivaalta ja Beres sadatteli viittoen kuumuutta.
”Älä valita! Sinä et sentään kärsi päänsärystä. Minua alkaa huimata kun olen liian kauan auringossa. Äiti sanoo, että se on sukuvika.”
Tai sitten olette vain sisäsiittoisia, herkkänaamaisia valittajia.
”Minulla sentään on sukupuu!” Sartos kivahti ja pysäytti Kuunvalon lehtipuiden katveeseen. Auringon valo siivilöityi alas vihreälle nurmelle ja lehdet loivat miellyttävän, kevyen varjon. Sartos istui puuta vasten ja nappasi maasta oksan jota hän alkoi pyöritellä käsissään. Beres otti esiin ruokopillin ja alkoi soittaa pirteää sävelmää, jota hän oli kuullut paimenien soittavan lampailleen.
Beresja Sartos olivat ja ovat edelleen hauska kaksikko. Muuten teksti kärsii edelleen itsensä toistamisesta ja liiasta kuvailusta. Se on kuitenkin edellistä sujuvampaa.
Viimeinen ote on käsikirjoituksesta, joka kirjoitan nyt. Suurimmat vaikuttajat tyylini muuttumisessa ovat olleet veljeni ja hänen kirjoituksensa, Ildefonso Falcones sekä uusin ihastukseni Terry Pratchett. Myös Taru Sormusten Herrasta on omalta osaltaan herättänyt innoituksen vanhalta kalskahtavaan dialogiin.
Vartijat raahasivat häntä hyvän tovin. Viimein toinen päästi irti nilkoista ja Isaya räpisteli pystyyn. Häntä pelotti, mutta siitäkin huolimatta hän puristi kuumeisesti pikkuista puista veistään. Ei siitä mitään hyötyä ollut, sillä vartijoilla oli oikeat aseet. Teräksestä tehdyt aseet. Isaya ei sitä paitsi uskaltanut edes katsoa heihin. Hän pelkäsi omaa kuolemaansa. Muukalaisen mukaan sielut tuomittiin kuollessa, eikä Isaya tiennyt edes mikä oli oikein ja mikä väärin. Hänet varmasti tuomittaisiin rangaistavaksi. Ja jumalilla oli varmaankin antaa jotain paljon pahempaa, kuin muutama kivulias isku kasvoihin. Ei Isaya heistä paljoa tiennyt, mutta sen verran kuitenkin, että osasi pelätä.
”Mitä sille pitäisi tehdä?” hän kuuli nuoremman vartijan kysyvän. Vanhempi vaihtoi ilmeisesti painoa jalalta toiselle: ”En tiedä.”
”Se on kersa. En minä halua lapsen verta käsilleni!”
Hiljaisuus jatkui painostavana. Kylmä syksyinen tihkusade lankesi ylle mustalta taivaalta ja kujien varjot peittivät alleen ihan kaiken lukuun ottamatta sitä, minkä vanhemman vartijan soihtu valaisi. Isaya seisoi vesilammikossa. Hän ei tosin ollut varma, oliko se vettä vai oliko hänen rakkonsa vain kauhusta pettänyt. Sen pinnasta hän näki taas oman kuvajaisensa. Taaskaan ei se luovuttanut hänelle paikkaansa. Sen sijaan se katseli häntä kauhu vaaleansinisissä silmissään. Ehkä sekin pelkäsi omassa maailmassaan jotain kuollakseen.
”Hei muksu…” vanhempi vartijoista huikkasi, muttei ehtinyt lauseensa loppuun kun puhe hukkui pelästyneen huudahduksen alle. Isaya nosti katseensa ja näki kummankin vartijan tuijottavan eteensä. Maahan oli iskeytynyt nuoli, joka väpätti vielä. Vartijat kiskaisivat aseensa esille ja asettuivat selät vastakkain.
”Luovuttakaa lapsi minulle.”
Isayan sydän alkoi takoa tiuhemmin. Hän kääntyi katsomaan äänen suuntaan ja näki varjoissa kookkaan hahmon, ilmeisesti ratsailla. Äänen hän oli kuitenkin jo tunnistanut; se kuului muukalaiselle.
”Kuka sinä olet? Mene matkoihisi, tai…”
”Tai mitä, itseriittoinen paska? Älä ole ylpeä, ellei sinulla ole siihen syytä”, muukalainen kuului sanovan ja Isaya erotti hänen äänestään halveksuntaa. Vartijat tuijottivat pimeään ja vilkuilivat toisiaan. Lopulta vanhempi vei miekkansa takaisin huotraan: ”No ota. Mutta sen äidillä oli keuhkotauti. Varmaan saastainen itsekin. Paremmin tekisit, jos tappaisit.”
”Mikset sinä tapa? Vai eikö sinussa ole tarpeeksi miestä riistämään henkeä edes lapselta?”
Vartija vaikeni ja hipelöi miekkansa kahvaa. Muukalainen nauroi taas ja hänen synkkä naurunsa sai vilunväreet kulkemaan Isayan selässä. Ne eivät olleet peräisin pelosta, vaan nautinnosta. Vartijat pelkäsivät. Isaya oli varma siitä. Niiden pitkin pelätä.
”Vedä se esille, ja minä ammun sinun sukusiittoisen poikasi.”
Vartija päästi irti miekasta ja viittasi nuorempaakin vartijaa laskemaan aseensa. Tämä totteli ja mulkoili pojasta pimeässä olevaan muukalaiseen. Kumpikin vartijoista perääntyi kauemmaksi. Pimeys nielaisi Isayan ja kuvajainen lammikon pohjassa katosi sen myötä.
”Missä lapsen äiti on?” muukalainen tivasi vielä. Vanhempi vartija pudisti päätään: ”En tiedä. Puoskari vei hänet. Kuulemma keuhkotautia. Kuollut olisi minun veikkaukseni. Ei sairaasta orjasta ole isännälle hyötyä.”
Isayan puuveitsi kirposi otteesta. Hänen kurkkuaan kuristi ja kylmä levisi jaloista koko kehoon. Ei se voinut olla totta. Vartijat valehtelivat! Tyrmistystä seurasi viha. Isaya kumartui noukkimaan puuveitsensä, muttei saanut jalkojaan liikkeelle. Vartijat olivat jo lähdössä.
”Seis.”
Vanhempi kääntyi ympäri, nyt jo hermostuneena: ”No mitä sinä vielä haluat? Ota lapsi, ei isäntä sillä mitään enää tee. Omapa on terveytesi.”
”Se on haavoittunut”, muukalainen totesi ja Isaya kuuli raskaiden kavioiden tömähtelevän taas maata vasten. Mies kulki ratsullaan lähemmäksi vartijoita kuin varjo.
”Kuka sitä löi?”
Vanhempi vartija avasi suunsa, mutta nuorempi ehti ensin. Hän astui rehvakkaana askelen eteenpäin ja heilautti edelleen paljastettua miekkaansa muukalaista kohti: ”Minä iskin sitä ohimoon, kun se puri käteen. Paskaako se sinua liikuttaa?”
Tuskin nuorempi vartija oli saanut lauseensa loppuun, kun pimeästä ilmestyi esille kaksi valtavaa, ilmaa huiskivaa kaviota. Isaya tuijotti silmät suurina, miten ne viuhtoivat nuoren vartijan edessä ja iskivät lopulta tätä hämmästyneisiin kasvoihin. Nuorukainen lysähti maahan huutamaan suoraa huutoa. Kavio oli repäissyt puolet hänen kasvoistaan mennessään. Vanhempi vartija kiskaisi karjahtaen esille aseensa. Hän syöksähti vasten pimeyttä ja Isaya näki soihdun välähtävän aamutähden kiiltävällä pinnalla. Se iski suoraan ylhäältä alas ja murskasi vanhemman vartijan asetta pitelevän käden olkapään. Mies kaatui maahan nuoremman vartijan rinnalle ja ulisi kuin syötävä. Soihtu tipahti märkään maahan ja sammui.
Anteeksi kaikki naishahmojen ystävät. En ole koskaan osannut kirjoittaessani samaistua naisiin. Mutta, näihin tunnelmiin.
Kategoria(t): Uncategorized
24.7 minulla oli viimeinkin mahdollisuus täyttää aukko roolipelaajan sivistyksessäni. Jokaisen yli 3 vuotta pelanneen kuuluu tietää, mikä on D&D, tunnistaa perussanasto (EPH, GM, PJ, loottaaminen…) ja käydä kerran elämässään kurkkaamassa se tapahtuma, johon muut Suomen samanlaiset vääntäytyvät joka vuosi. Ei siitä tarvitse pitää, kunhan käy siellä.
Minä huomasin pitäväni Ropeconista. En ehkä viihtyisi siellä koko kolmen päivän putkea, mutta päivä menisi varsin mainiosti. Suuntasin askeleni Espoon Dipoliin aamun koiranäyttelyn jälkeen ja ensijärkytyksen ollessa ohitse olin varsin tyytyväinen päätöksestäni. Yksi vanha roolipelipiireistä tuttu ystäväni kävi hakemassa minut Dipolin nurkilta ja siirryin hänen kanssaan Dipolin tarjontaa katselemaan. Ensialkuun kävelimme Kaubamajan lävitse ja jäinkin ihailemaan Rautaportin ase- ja haarniskapöytää. Vaikka pöydällä esillä olleet aseet ja käsipanssarit olivatkin eittämättä hienoja, ihaileva katseeni karkaili kuitenkin yhä uudelleen pöydän viereen koottuun, about 800 euroa kokonaisuutena maksaneeseen goottilaistyylin panssarikokonaisuuteen. Voi veljet kun olikin perkeleen hieno.
Siinä ihaillessani paikalle sattui vääräuskoisten perässä ollut joanniitta. Vaikka kutsumus olikin vahva ja miehellä lieni ova kiire jakamaan oikeutta, suostui hän poseeraamaan minulle nöyrästi sitä pyytäessäni.
Joukkoomme oli tässä vaiheessa eksynyt jo toinen pitkäaikainen tuttavani, joka oli pukeutunut varsin autenttisen oloiseksi keskiaikalaiseksi. Valitettavasti unohdin räpsäistä hänestä kuvan, vaikka se mielessäni olikin. Kahden seuralaiseni kanssa siirryin syömään ulos, koska ennen tätä hetkeä olin syönyt viimeksi aamulla viiden aikaan pienen kulhollisen varsin vähäravinteisia suklaamuroja. Pihalla istuskellessamme ryhmään liittyi neljäs, minulle ennestään tuntematon mies. Keskustelimme neljän porukalla niitä näitä, kommentoimme roolipelien nykytilaa kuin konkarit ikään ja nautimme pilvisestä, mutta varsin mukavan tuntuisesta säästä. Tukko Vaeltelijasta tuttuja pelaajia sattui morjestamaan meitä, heidän joukossaan taas yksi vanha tuttavani. Aloin tuntea oloni valheellisen sosiaaliseksi.
Ruokailun jälkeen siirryimme jälleen sisätiloihin vanhalla neljän porukalla ja kävimme katsastelemassa figuuripelien osaston. Varsin hienoja tekeleitä sieltä löytyikin. Minulle tuntemattomalla porukkamme jäsenellä sattui olemaan mukanaan Munchkin-korttipeli, joten kävimme valtaamassa pöytäpelien osastolta pöydän itsellemme ja aloitimme pelin. Aika kului kuin siivillä ja kesken pelin kyytini soitti saapuneensa. Hyvästelin porukkani ja talsin kokemusta rikkaampana isikullan autolle. Matka takaisin kotiin saattoi alkaa.
Ropecon on tapahtumana kokemisen arvoinen. Paikalla näkee jos jonkinmoista harrastajaa aivan joka ääripäästä. Itse kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät tee rakkaasta harrastuksestaan valtavaa numeroa joka paikassa. Olin kuitenkin sen verran vaikuttunut osan pukeutumisesta, että ehkäpä sitä ensi vuonna pukeudun itsekin oikein rooliasuun. Tämä tietenkin vain siinä vaiheessa, jos se on mahdollista tehdä hyvin ja loppuun asti.
Luentoja en päässyt kuuntelemaan lyhyestä vierailustani johtuen, mikä sinällään on vähän ikävämpi juttu. Tarjonta oli monipuolista ja joukossa oli paljon mielenkiintoisia vaihtoehtoja. Lähinnä minua kiinnostivat ne luennot, jotka pohjasivat oikeaan maailmaan (historialuennot mm.). En ole mikään forgelaisen roolipelikulttuurin ylin ystävä, joten vaihtoehtoisia pelitapoja ja pelejä esittävät luennot jäävät minun kohdaltani varmasti jatkossakin väliin.
Kaiken kaikkiaan, reissu oli kannattava paitsi kokemuksena niin myös mahdollisuutena tavata niitä ihmisiä, jotka netin kautta on tuntenut mahdollisesti jo useampia vuosia. Alkujännityksen jälkeen nimimerkin takana piileskelleen ihmisen kanssa löytyykin jo juttua. Läheisimmät nettiystävät ovat kuitenkin tekstin kautta tulleet sen verran tutuiksi, että heidän kanssaan on mahdollista puhella livenäkin. Harvemmin käy niin, että joku onkin täysin erilainen kuin on antanut ymmärtää.
Coni jatkuu Espoon Dipolissa vielä tämän päivän. Sen jälkeen sekalainen sakki roolipelaajia vetäytyy omiin luoliinsa nautiskelemaan yhä vieläkin monessa suhteessa väärinymmärretystä harrastuksestaan. Ennen ensi kesän kolmipäiväisiä peliorgioita todisteena olemassaolostamme on noppien hiljainen napina kellarin lattiaa vasten sekä läpi vuoden aktiivisina pysyvät, netin runsaat roolipelifoorumit.
Kategoria(t): Uncategorized
Netti on piukassa erilaisia foorumeita. On taideyhteisöä ja roolipeliyhteisöjä ja harrastusyhteisöjä. Vaan miten erottaa huono yhteisö hyvästä yhteisöstä?
Sanokaa minun sanoneen, suurin osa nettiyhteisöistä on sisäsiittoisia elitistipaikkoja, joihin uusien on hyvin vaikea tulla mukaan. Jäsenmäärä ei vielä kerro, onko kyseessä ulkopuolisia kohtaan lämpöinen paikka vaiko muutaman sisäpiirin ihmisen keskustelupaikaksi noussut foorumi, jonka olemassaolon julkista tarkoitusta voikin sitten jokainen tykönään miettiä. Mitä järkeä on luoda laaja, monipuolinen ja ulkopuolisille avoin foorumi, jos ulkopuolisia ei kuitenkaan aiota kohdella yhteosön täysivaltaisina jäseninä alusta alkaen? Onko kyseessä statuksen etsintä? Onko se ”siistiä” olla admin/moderaattori roolipelipaikassa tai taideyhteisössä?
Näille statuksen kohottajille; sääli poksauttaa unelmanne, mutta nykyään kuka tahansa pääsee adminiksi. Se ei vaadi suurempia. Senkus pykäät foorumin ja itket sitten, miten raskasta sitä on pyörittää ja kuinka se vie paljon kallista aikaasi. Se ei tee sinusta kuitenkaan parempaa ihmistä. Jäsenet luovat paikan hengen, adminin tehtävä on ylläpitää tiettyä tasoa ja vahtia, että kaikki menee kuten kuuluukin. Jos ylityöllistää itsensä, on pelkästään typerä, ei uhrautuvainen ja ahkera.
Jos nyt sitten satut eksymään osaksi yhteisöä, niin jotakin paikan ulkopuolisystävällisyydestä kertovat topicit. Katsoppa huviksesi, lötyykö paikasta vaikka pulinatopicia/kuulumistopicia, ja roolipelipaikan kyseessä ollessa pelien etsimiselle tarkoitettua topicia. Surullisen usein paikan naavaparrat kommentoivat kärkkäästi toisiensa kuulumisia, mutta muiden kuulumiset jätetään omaan arvoonsa. He myös pelaavat mieluummin keskenään ja uusien pelaajien pelinhaut roikkuvat tyhjinä ja vastaamattomina kuukausia vanhempien saadessa pelikaverinsa päivissä.
Silmätikuksi joutuminen on ikävää. Sitäkin tapahtuu. Koska haluan olla kohtelias ja puhun omista tuntemuksistani, niin kommentoin seuraavaa asiaa anonyymisti ja tekaistuilla koodinimillä. Mukana ovat henkilöryhmä Y ja henkilö X, sekä Taideyhteisö C. Olen jo tovin kuulunut taideyhteisö C:hen, joka tuntui alussa hyvin kotoisalta ja kivalta paikalta. Pidän edelleen foorumin aiheesta sen verran, että käyn siellä joka päivä kärkkymässä uusia topiceita. Valitettavasti viihtymistäni syö välistä ikäväksi väsähtävä tunnelma. Muutaman käyttäjän välillä tuntuu riehuvan menneisyydestä peräisin oleva sota. Vaikka foorumilla on tarkoitus keskustella, väitelläkin, niin yhden käyttäjän lähes jokaisen mielipiteen kommentoiminen ikävään, piilovittuilevaan sävyyn ei ole aikuismaista toimintaa. Juuri aikuisuutta ainakin minä tällaisilta ”asiafoorumeilta” kaipaan. Eriävän mielipiteen esittäminen on sallittua ja herättää keskustelua, mutta kun tarkoituksena tuntuu olevan keskustelun herättämisen sijaan yksinkertaisesti dissata porukalla käyttäjää X, niin homma menee naurettavaksi. Se syö viihtymistä paitsi X:ltä, niin myös muilta. Minä en ainakaan koe viihtyväni enää kummoisestikaan, vaikka suurin osa paikan käyttäjistä netiketin hallitseekin.
Moni kakku päältä kaunis. Hyvän yhteisön löytäminen voi olla haasteellista, mutta onneksi netti on foorumeita väärällään. Jokainen varmasti löytää omansa. Minä olen huomannut viihtyväni kaikista parhaiten roolipeliyhteisö Myrkmeressä sekä omassa Ab Lupuksessani, jota ylläpidän hyvän ystäväni Saicun kanssa. Koiraharrastusfoorumeille en ole eksynyt aikoihin, sillä nämä tuntuvat olevat välistä vähän sisäsiittoisia ja vanhanaikaisia. Mikäli hyvä koirayhteisö on tiedossanne, vinkatkaa toki kommentteihin. Mielelläni käyn haistelemassa paikan tunnelmaa.
Tällaista tänään.
Kategoria(t): Uncategorized
Olen tässä viime aikoina harjoitellut kovasti sivujen koodaamista muiden puuhien ohella ja aikaansaanutkin pari. Esimerkkinä koirieni omat kotisivut Hansikkaansyojät sekä vastikään perustetun foorumiroolipelin (ylläpidän paikkaa Saicun kanssa) Hei seilori!-kotisivut. Niinpä ajattelin, että mikäli tarvetta on, voin pientä korvausta vastaan duunailla kotisivuja esimerkiksi ropeille, hahmoille tai muuta vastaavaa oman osaamiseni puitteissa. Noista sivuista suht hyvin näkee, millaista jälkeä saan aikaan.
Kuvien suhteen olen siinäkin valmistellut hiukan hinnastontapaista mahdollisia commissioneja silmällä pitäen. Laitan tarkemmat tiedot Tilaustyötä-lehden alle joten sieltä saa halutessaan käydä kurkkimassa yksityiskohtaisempaa tietoa tilaamisesta.
Lisäksi pari kuvaa tuonne gallerian puolelle. Muuta-osioon kuva yhdestä hahmostani, lihavasta kaupunginvartija Borchasta sekä Jäisessä Pohjolassa-kamaa yhden vesiväri-Perkeleen, pirun sekä ystäväni hahmon Elisen verran.
Kategoria(t): Uncategorized
”Moraali viittaa vallitseviin käsityksiin oikeasta ja väärästä (kuvaileva käyttö), siihen mikä on oikein ja väärin (normatiivinen käyttö) sekä etiikkaan eli moraalifilosofiaan.”
Olen viime aikoina puhunut paljon moraalista, itse asiassa väitellytkin, muutaman tahon kanssa. Siitä, mikä on oikein ja mikä on väärin. Mielenkiintoista kyllä, minun käsitykseni oikeudesta on aiheuttanut paljon jopa aggressiivista suhtautumista. Se johtunee siitä, että toisin kuin useimmat ihmiset, minä en suinkaan pidä väkivaltaa aina huonona, eettisesti ”vääränä” asiana.
Otetaanpa esimerkki. Jos joku käy lapsesi kimppuun, niin onko väärin hyökätä hänen kimppuunsa, vaikka sitten yliampuvalla voimalla, suojellakseen? Minusta ei ole. Hän menettää fyysisen koskemattomuutensa suojan siinä vaiheessa, kun käy kiinni lapseen/lemmikkiin/ytävään/kehen tahansa. Miksi olisi väärin suojella? Pitääkö minun suojellessani siis analysoida ensin mielessäni, kuinka voimakasta kipua hyökkäys mahdollisesti aiheuttaa ja vastata siihen korkeintaan samalla voimakkuudella?
Juuri tätä varten maailmassa raiskataan ja tapetaan ihmisiä silloin, kun muut ovat näkemässä. Kukaan ei uskalla toimia, koska VÄKIVALTA TEKEE PAHAN IHMISEN! Eikä tee, hitto vie! Jos käytät väkivaltaa pelastaaksesi jonkun, niin millä tasolla se tekee sinusta pahan ihmisen?
Toinen suuri musta paha on kosto/opettaminen. Joo joo, on kaunista antaa anteeksi ja blaa blaa. Mutta entä, jos toinen ei ansaitse anteeksiantoa? Kuka voi väittää, ettei vaikka pedofiili ansaitse saada ihan oikeasti kunnolla turpiinsa? No aika moni. He vetoavat lakiin. Laki ei ole sama asia, kuin moraali, etiikka tai oikeus.
”Laki on valtion suvereenin viranomaisen, tavallisesti kansallisen parlamentin, antama velvoittava säädös.”
Siinähän sen tuli. Ja se jatkuu vielä;
”Oikeusnormit eroavat esimerkiksi moraalisista normeista siten, että oikeusnormi sisältää aina julkisen pakkovallan käytön uhan siten, että oikeusnormin rikkomisesta lainsäätäjä on määrännyt seuraamuksen, kuten oikeustoimen pätemättömyyden, velvollisuuden suorittaa vahingonkorvausta tai rangaistuksen.”
Lain tarkoitus on saada yhteiskunta ja sen osakkaat toimimaan mahdollisimman mutkattomasti yhteen, niin että yhteiselo on mahdollista. Lailla myös yritetään varmistaa, että jokaista koskevat samat asiat ja jokaisen teot voidaan määritellä tiettyjen yhdistävien piirteiden mukaan tietyn vahvuisiksi rikkeiksi. Sitten niistä rankaistaan vakavuuden mukaan. Systeemin voisi siis kuvitella toimivan.
”Rikosoikeudellinen oikeudenmukaisuus liittyy velvoittaviksi koettuihin suhteellisuus- ja yhdenvertaisuusperiaatteisiin, joita täydentää kohtuuden ja armon käsitteet.”
Ansaitseeko jokainen armoa? Ansaitseeko jokainen tulla kohdelluksi tasavertaisena? Entä onko ikinä mahdollista toteuttaa täydellistä oikeutta, mikäli yksittäiset teot ensin pakotetaan arvioitavaksi tiettyyn muottiin ja muotti määrittelee niiden vakavuuden. Kunniamurha, kostomurha, vahinkomurha, murha itsensä puolustamiseksi… kaikki ne ovat murhia. Mutta onko henkilö X, joka surmaa vuosikausia häntä hakanneen aviomiehensä yhtenä iltana leipäveitsellä samanarvoinen tyttärensä poikien kanssa flirttaamisesta surmanneen isän kanssa? Onko henkilö Y paha, jos hän vahingossa välienselvittelyssä tuuppaa jonkun alas parvekkeelta? Entä, jos hän teki sen puolustautuakseen tai suojellakseen jotakuta muuta?
Entä, jos se oli kosto?
Minun käsitykseni mukaan oikeudenmukaisuus lasketaan jokaisen teon kohdalla uudelleen. laki velvoittaa jokaista. Me emme voi elää yhteiskunnassa, jossa oikeus otetaan omiin lonkeroihin harva se päivä. Mutta en minä pidä pahana ihmisenä sitä, joka niin tekee, mikäli hänellä on teolleen kyllin painava syy. Mikäli hänen motiivinsa teolle selkeästi ”oikeuttavat” hänen tekemisensä. Esimerkkinä isä elokuvassa A Time to Kill. Kannattaa muuten katsoa, on aivan loistava.
En elä kivikaudella. En aio sanoa, että meidän pitäisi unohtaa anteeksiantaminen ja armo ja elää ”silmä silmästä”-mentaliteetilla. Mutta en menisi silti tuomitsemaan puhtaalta kädeltä KAIKKEA väkivaltaa merkiksi pahasta. Yleensä se on vastenmielistä, halveksittavaa ja väärin. Mutta on tilanteita, joissa se tuntuu oikeutetulta ja sitä en häpeä myöntää. Jokaista koskee sama laki ja jokainen meistä joutuu maksamaan rikollisista teoistaan, oli niiden motiivi mikä hyvänsä. Näin pitää ollakin, jotta homma toimii. Se, annetaanko armon käydä oikeudesta, on istuimen yhteinen päätös. Joskus annetaan, on niitäkin tapauksia. Ja joskus taas ei.
Jottei ihan löpinäksi menisi, pari aiheeseen liittymätöntä kuvaa Kuvataiteen puolelle, noidansurmaajien maailmasta jälleen. Löytyvät nimellä Höpöttelyä ja Kouko.
Kategoria(t): Uncategorized
Deep Under 