Alemmuuskompleksi

Voi kyynel ja nyyh. Katsottuani Game of  Thronesia,  luettuani Pratchettia ja Witcheriä ja oltuani kirjoittamatta pitkän aikaa olen saavuttanut jonkinlaisen epätoivon alhon omien nykyisten tekstieni suhteen. Kuinka kenenkään pää voi tuottaa jotain niin uskomattoman monisyistä, kuin nyt vaikkapa Game of Thrones? Oikeasti, tyyppi on nero. Jokainen hahmo on tärkeä,  jokaisella hahmolla on vankka merkitys ja kaiken lisäksi maailma elää ja hengittää omillaan. Se toimii. Se on tapahtumamiljöönä erinomainen.

Ja ne hahmot. Sanoinko, että ne ovat upeita? No, ne ovat. Kuten yleensäkin, omat suosikkini löytyvät niiden päähenkilöiden lähipiiristä, mutta päähenkilötkin ovat mainioita. Jaksaisin hehkuttaa hahmorepertuaaria varmasti ikuisuuden, mutta kukaan ei jaksaisi lukea siitä.

Tällaisiin mestariteoksiin, puhumattakaan Tolkienista, pystyvät vain harvat ja valitut. Kuinka tässä enää kehtaa tarttua näppäimistöön, kun tuntuu siltä, ettei villeimmissä unissaankaan kykene luomaan edes puoliksi samankaltaista?

No juu, tämä menee ohi. Aina se menee. Olen aina kirjoittanut pääasiassa itselleni ja ennen kaikkea siksi, että nautin siitä. Olisihan se kiva, jos joskus jotain julkaistaisiinkin, mutta en minä kirjoittamista lopeta, vaikkei niin tapahtuisikaan. Fantasian kirjoittaminen on intohimoni. Joskus minusta tuntuu, että se maailma ja sen arvot ovat minulle läheisempiä kuin tämä, missä elän.

Ja loppuun, koska Sandor Clegane vain on niin paras. He can dodge and bow at the same time, kuten joku kommenteissa toteaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s